Jukka Viikilä: Runoja

Runoja on Jukka Viikilän vuonna 2008 julkaistu esikoisteos. Ensivaikutelma Viikilän runoista on, että ne ovat kevyitä ja helppoja. Tämä vaikutelma johtunee osassa runoista piilevästä humoristisuudesta ja muodon proosamaisuudesta.

Helppous ja keveys eivät ole ominaisuuksia, joilla yleensä kehutaan runoja. Viikilän runojen tapauksessa kyseiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole haitaksi. Se että Viikilän runojen lukeminen ei ole pintapuolisesti haastavaa tekee runoista helpommin lähestyttäviä.

Joskus tämä helppous johtaa siihen, että runosta ei jaksa pitää kovin kauaa kiinni ennen kuin hyppää seuraavan pariin. Mutta jos runoa jaksaa pitää tutkiskelun kohteena pidempään, huomaa, että toki näissäkin runoissa on muita kerroksia ja syvempiä, osittain piilotettuja merkityksiä ja yhteyksiä.

Viikilän Runoja on kokoelmana hajanainen. Hakemattakin mieleen nousee kysymys siitä, onko kyseessä runokokoelma vai kokoelma runoja? Uskaltaisin jopa veikata, että Viikilä on kirjottanut tämän kokoelmansa runot verrattain pitkällä aikajänteellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Viikilän keväällä ilmestyvää toista runokokoelmaa.

Miten kananmunan saa keitettyä niin, että sen kuori irtoaa helposti.
Entä miten sekin meni jos halusi, etteivät kuoritut omenat tummu salaatissa.
Ja nyt kun on lastattu ja ovet suljettu olisi lähdettävä ajoon.
Jos avaimesta käännän oikealle, auto menee vasempaan.
Ison työssyn kohdalla avolava on hetken tyhjä.
Vittu, miten senkin kanssa oli kun piti saada steariini paidasta, juhliin kiireellä,
ja minkä niksin piti ehtiä muistiin kun näki hirven tiellä tai makkarassa oli lasinsiruja ja niitä nieli.
Avain puhkaisee taskun, kynsi sukan, myyrä kurkistaa kolosta,
VHS-kasetti työntyy pesästä ulos, farkkuja parsiessa pitää sotkea ehjääkin kohtaa,
jos haluaa fiksun näköistä.
Sitäkään vinkkiä ei muista.

Laidunnetaan kirjoja

Olen lukenut kirjan.
Paperille painetun.
Ensimmäisellä lukukerralla luin sen luku luvulta alusta loppuun.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen olen siirtynyt selailevaan lukutapaan.
Etsin tiettyjä ajatuksia. Yritän saada eri puolilla kirjaa sijaitsevat ajatukset törmäilemään.
Muodostamaan uusia ajatuksia.
Jotka minä voi ottaa haltuuni.
Muuttaaa toiminnaksi.

Oletan, että lukemisen tarkoituksena on saada aikaan muutos fyysisessä maailmassa.

Lukemani kirja on Kim Holmbergin, Isto Huvilan, Maria Kronqvist-Bergin, Outi Nivakosken ja Gunilla Widén-Wulffin Kirjasto 2.0 - muuttuva osallistumisen kulttuuri. Btj-kustannus, 2009.

En ole kompetentti arvioimaan teoksen arvoa informaatiotutkimuksen näkökulmasta.
Luin kirjan yleisessä kirjastossa työskentelevän duunarin näkökulmasta.
Tarkoituksena oppia jotain, mitä voin tuoda maailmankuvaani ja työhöni.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille yleisissä kirjastoissa työskenteleville.
Kirja ei ole käsikirja, jossa näytetään, miten kirjasto 1.0 muuttuu kirjasto 2.0:ksi.
Mutta kirja tuo hyvin esiin teemoja, joita pitää miettiä, kun halutaan uudistaa kirjastoa.
Kirja sopii myös konservatiiville.
Siitä voi lukea, että mikään ei uhkaa perinteistä kirjaa, eivätkä kirjasto 2.0:n mukaiset palvelut korvaa kirjaston perinteisiä palveluita, ne vain täydentävät niitä. Eli kaikki hyvin kirjastossa. Mitään ei tarvitse tehdä.

Minä yritin löytää kirjasta juttuja, jotka eivät liittyisi verkkoon.
Koska verkko on ongelma.

Kirja tiivistää:
"Kirjasto 2.0 on muutos vuorovaikutuksessa käyttäjien ja kirjastojen välillä uudessa osallistumisen kultuurissa, jonka sosiaaliset verkkoteknologiat ovat mahdollistaneet."
(s.168.)

Minusta tuntuu, että me emme oikeasti usko, että kirjaston käyttäjät haluavat olla vuorovaikutuksessa kirjaston kanssa tai osallistua kirjastoon.
Ihmiset haluavat saada käteensä kirjan, levyn tai lehden.
Ja olla jossain suhteessa siihen.

En ole lainkaan kiinnostunut S-marketista.
Kunhan saan sieltä tehokkaasti haluamani tuotteet.
En halua olla S-marketin fani Facebookissa.
Enkä halua kommentoida S-marketin blogia.
Mutta kokemus, jonka S-marketin tila minulle tuottaa, vaikuttaa siihen, kuinka usein käytän S-markettia ja kuinka paljon ostan sieltä tavaraa.

Löysinkö kirjasta jotain, mikä voi aiheuttaa muutoksen fyysisessä maailmassa?
Luulen, että löydän tästä kappaleesta vielä jotain:
"Osallistuvassa digitaalisen median kulttuurissa ei ole enää yhtä tietoa tai yhtä mediaa, jota voisi käyttää. Jos samassa kulttuurissa nähdään vain yksi "kirjasto", sen käyttömahdollisuudet ovat niin rajalliset, että se on vaarassa hävitä digitaalisen mediaympäristön kakofoniaan. Kirjaston ei tarvitse lakata olemasta paikka, jossa laidunnetaan kirjoja, mutta kirjasto-osallistujan näkökulmasta laidunmaan määrittelmiminen yhden mediatyypin mukaan on rajoittavaa. Kirjasto-osallistuja käsittelee mediaa ja tietoa kirjastossa samalla tavalla kuin verkossa. Olennaisempaa on löytää hyvä valmentaja ja miellyttävä ympäristö, jossa toimia, kuin rajattu laidunmaa, jossa ei koskaan voi olla yhtä rajoittamattomasti mahdollisuuksia kuin verkossa."
(s.133)

Otan joka tapauksessa laiduntaminen-termin jokapäiväiseen käyttöön.
Minusta se sopii Entressen kirjastoon.

Information Commons on yksi tieteellisten kirjastojen vastaus muuttuneisiin tapoihin työskennellä informaation kanssa. Yleisessä kirjastossa ei voi olla Information Commons -tilaa, jos me emme tarjoa samoja tietokantoja kuin tieteelliset kirjastot.

Mutta miksi yleisen kirjaston pitäisi tarjota tila kaikista vanhanaikaisimmalle tavalle oppia.
Tenttikirjan lukemiselle yksin hiljaisuudessa.

Kirjanhoitaja, läppäritohtori, valmentaja.
Täytyy miettiä.

Löysin tiedon kirjan ilmestymisestä parista seuraamastani blogista.
Kirjan löysin Akateemisesta kirjakaupasta.
HelMet-kirjastoon kirja on varmasti tulossa.
Mutta nopea päääsy informaatioon on minulle tärkeämpää kuin informaation ilmaisuus.

Mitä luen seuraavaksi?
Kirjassa puhutaan Pomeratzin ja Marchionin ajatuksesta, että kirjasto on intellektuaalinen paikka, ei fyysinen tila tai instituutio.
"Kirjasto on jotain sellaista, jossa kirjaston asiakkaat voivat saavuttaa ne tavoitteet, missä kirjaston halutaan heitä auttavan. Tämä intellektuaalinen tila voi sijaita perinteisessä kirjastorakennuksessa, se voidaan kopioida tai luoda uudestaan virtuaaliseen kolmiuloitteiseen tilaan, mutta se voi yhtä hyvin sijaita matkapuhelimessa, vavintolassa, työpöydällä tai vesiautomaatin vieressä."
(s.183)

Näiden ajatuksien lukemiseen en tarvitse myöskään HelMet-kirjastoa.
Artikkeli löytyy tästä.

Kirjoja poltettiin - Natsikortti esiin!!

Godwin oli jälleen oikeessa, sen todistaa Helsingin Sanomien lukijoiden keskustelupalsta. Tällä kertaa ärsykkeenä oli artikkeli jossa kerrottiin kuinka Oulunkylän kirjaston poistokirjoja, noin 20 000 kpl on poltettu kaukolämmöksi. Keskustelu lähtee nopeasti käsistä, kun ei muisteta pysyä aiheessa. Suurin kysymys taitaa olla että miksi niin monta kirjaa poistettiin kerralla, mutta 99% keskustelusta keskittyy siihen kuinka väärin on tuhota kirjoja ylipäätänsä, ja että jokainen kirja on pelastamisen arvoinen ja näihin kommentteihin vastauksia. Keskustelusta voi poimia sormin laskien ne kommentit jotka oikeasti ovat asiallisia ja ajatuksella tehtyjä. Tämä on sitä internet-aikaa... tässä kärjekkäimmät kritiikit:

Kansallissosialistit eli natsit polttivat mielestään ei-kiinnostavia (ja huonokuntoisia?) kirjoja 1930-luvulla eli hyvä esikuva on valittu kirjanpolttohommille. Kirjan kiinnostavuuttahan ei ratkaise sen kunto.
- Hampus

Olisihan nuo voinut antaa vaikka avustusjärjestöjen kirppareille myytäväksi, tai lähettää jonnekin maahan avustuksena missä kirjoista on pula. Tai mitä muuta tahansa kuin polttaa kirjat.
- Miettiväinen

Mihin kirjoja enää tarvitaan, kun kohta ei ole enää kirjastojakaan?
- Pelkkää säästöä


Veikkaisin että se mikä suurinta osaa raivostuttaa, on kirjojen elämänkaaren päättyminen, ei suinkaan se että kyseessä on 20 000 nidettä. Syyksi poistamiselle kerrottiin olevan huonokuntoisia kirjoja jotka täytyi saada alta pois remontin alta. Toki 20 000 nidettä on suuri määrä, mutta kun artikkeli ei kerro enempää, on turha raivota päätöstä.

Kirja on sosiaalinen juttu

John Battelle kirjoittaa blogissaan, miten Amazon ei Kindlensä kanssa ymmärrä, mistä kirjoissa ja lukemisessa on kyse. Battelle kirjoittaa, että hän ei aio lukea kirjoja nykyisillä ekirjalukulaitteilla.

Battelle listaa ekirjan heikkouksia:

"- You can't share a Kindle book with anyone else. That's just nuts. The sharing of a book is perhaps one of the most intimate and important intellectual acts between humans, ever. I'm not stuck on whether or not that sharing is physical. I'm stuck on the inability to share. It's a crime.

- You can't declare to anyone (including, importantly, reminding yourself) that you've read this book - an obstacle I'll call "the library problem." I love being surrounded by books I've read, and I love the fact that people who come to my office or my home library can see the books I've read. Yeah, part of it has to do with status. And does digital mean that status is going away? I don't think so.

- You lose the serendipity of reading in public (and judging, as well as being judged for what is read in public). This issue has famously been pointed out before, and I do find it rather compelling. A Kindle suffers from a kind of social blindness - no one knows what you're reading, unless they ask. Something important is lost when no one knows what you're reading on the subway, the airplane, or the park bench. The opening salvos of countless relationships will no doubt be lost (though I suppose any number of romances have been kindled by the exuberant declaration of one's love for the Kindle...)." http://battellemedia.com/archives/005062.php

Argumentit yllättivät minut täysin. Minä olen ajatellut, että paperikirjan aika on ohi, koska paperikirja ei pysty kommunikoimaan maailman kanssa. Toisin kuin verkossa oleva teksti.

Mutta minä olen ajatellut epätarkasti.

Tärkeää ei ole se, missä teksti on. Tärkeintä on se, missä lukija on.
Toki tekstitkin voivat keskustella, mutta lukijoiden, kokijoiden ja tekijöiden kohtaaminen kahvilassa, verkossa tai vaikka kirjastossa on tärkeämpää.
Paitsi ehkä kirjallisuuden kannalta.

Ihminen voi rakentaa kirjaston kirjoista vain pienen alttarin kotiinsa, mutta olemalla kirjastotilassa, lähellä kirjoja, kirjojen ja kirjallisuuden sosiaalinen henki leviää myös ihmisen ylle.
Minä käyn joskus näyttäytymässä Akateemisesa kirjakaupassa.
Kaikki kirjastotilat eivät ole yhtä hyviä näyttäytymispaikkoja.

Jos paperikirjan vahvuus on yhä sen kyvyssä tukea jakmista, kertomista ja identiteetin luomista, miten kirjasto tukee tätä lukukokemuksen sosiaalista luonnetta?
Kirjasto on julkinen tila, jossa on luontevaa kävellä kirja kädessä.

Hiljaisuus, intimiteettisuoja, eristäytyminen, yksinäisyys. Säännöt.
Lukupiirit, kirjallisuustapahtumat, kirjallisuusblogit, lukukilpailut, kirjoituspajat, lukijoiden arviot kirjoista kokoelmaatietokannassa, ...

Kirjasto tarjoaa fyysisiä ja virtuaalisia tiloja, kirjallisuutta ja asiantuntijuutta tukiessaan kirjallisuuden sosiaalista kokemista.

John Battelle haluaa ympäröidä itsensä lukemillaan kirjoilla. En tiedä, mitä kirjoja hänellä on hyllyssään, mutta oletan useimpien kotikirjaston rakentajien pyrkivän näyttämään sivistystä, lukeneisuutta, oppineisuutta ja hyvää makua. Ja tietenkin pyrkimään kohti näitä ihanteita. Ymmärrän, että eri ihmisillä nämä asiat tarkoittavat hyvin erilaisia asioita.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että ekirjat lähestyvät meitä kuitenkin juuri oppilaitosten suunnasta.
Digital textbooks likely to energize e-book war
Professional and Scholarly Publishing Leads the Market for Ebooks by a Wide Margin

Minulla on yhä kirjahyllyssäni vanhoja tenttikirjojani vuodelta noin 1987.
Niistä palikoista minut on tehty.
Haluan tietää, että ne pysyvät hyllyssä.

Me hukkuneet

Paljon sivuja, vähän asiaa. Sitä sisältää Carsten Jensenin Me hukkuneet. Teos on paikoitellen viihdyttävä ja välillä jopa ajattelemaan laittava. Mutta se ei lopulta teosta pelasta, kun suurin osa siitä on puuduttavaa tyhjäkäyntiä.

Sinänsä teoksessa on aineksia vaikka mihin, mutta epätasaisuus häiritsee siitä nauttimista. Epätasaisuus ei rajoitu pelkästään teoksen kiinnostavuuteen, vaan häiritsee myös kielessä ja kerronnassa. Me hukkuneiden ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat kuin nuorten seikkailuromaanista ja se meinasi ainakin allekirjoittaneen kohdalla aiheuttaa teoksen kesken jättämisen heti alkuunsa.

Lukuromaanina Me hukkuneita on mainostettu ja sitä se kyllä on. Voin suositella teosta lämpimästi ihmiselle jota historiallinen romaani ja merenkulku kiinnostavat ja joka ei häiriinny sadan sivun pätkistä, joissa ei tapahdu mitään kiinnostavaa tai tarinan kannalta oleellista.

Elämää järjen tuolla puolen

Muun muassa Francis Picabian suuhun on laitettu sitaatti, kun taide saapuu paikalle, elämä katoaa pois.
Modernin ajan taide on etsinyt elämää järjen maailman ulkopuolelta.
Itä-karjalasta, Tyynen valtameren saarilta, mielisairaaloista, lastentarhoista, eläintarhoista, päihteistä.



Ensimmäisen maailmansodan mielettömyydessä syntynyt Dada löysi rationaalisen maailman takaa viattoman kauneuden. Kurt Schwitters on Dadan tärkeimpiä taiteilijoita. Ursonate-runoa on sanottu 1900-luvun tärkeimmäksi äänirunoksi. Ja jos me elämme audiovisuaalisen kulttuurin aikaa, kaipa runoa voi tällä hetkellä pitää 1900-luvun tärkeimpänä runona.

Valikoima Ursonate-runon tulkintoja.
Ursonate-runon teksti.

Mikä tekee tästä runosta ajankohtaisen nyt?

Keskustelu Juha Vuorisen teosten arvosta palautti mieleeni ikivanhoja juttuja.
Pari vuosikymmentä sitten elokuvatutkijat Turussa tutkivat innolla Uuno Turhapuro -elokuvia.
Jos Uunoja tutkimalla löytää tärkeitä asioita ajastamme ja kulttuuristamme, eivätkö Uunot ole silloin suurta taidetta?
Mikä on teoksen ja tulkinnan suhde?
Jos me elämme pinnallisessa, tyhmässä ja rumassa maailmassa ja jos me olemme yhtä kauheita kuin aikamme, millaista tämän ajan taiteen silloin pitäisi olla?

Pitäisikö minun lukea Juha Vuorista?
Jos hän on aikamme luetuimpia suomalaisia kirjailijoita, hänen kuvansa 2000-luvun Suomesta ja suomalaisuudesta täytyy olla merkityksellinen.

Ehkä pitäydyn kuitenkin korkeassa taiteessa.
Jatkan Ursonate-runon eri tulkintojen kuuntelemista.
Runo tuo minulle hyvän mielen.
En edes yritä ymmärtää miksi.
Ehkä kyse on alkuperäisestä kauneudesta.
Totuudesta.

Tätä kirjaa kenenkään ei pitäisi lukea

Kirjastossa työskentelevänä tulee joskus tartuttua myös kirjoihin, jotka paljastuvat lähemmin tarkasteltuina ns. kirjallisessa muodossa olevaksi ulosteeksi. Tämä kirja on niin perseestä, että se on valmiiksi jauhettu, sulatettu, puserrettu ulos ja sen jälkeen viimeiset jäljet älykkyydestä on pyyhitty pois Myrkky-lehden vuoden 1992 jouluspesiaalilla.

En edes lähde kertomaan, kuinka huonoja ja tylsiä henkilöhahmoja kirjassa on. En edes jaksa selittää kirjan juonta, joka on yhtä moniulotteinen kuin herra Vuorisen huumorintaju hänen kurkottaessaan yhä syvemmälle viemäriin etsien sitä pienintä yhteistä nimittäjää. Hämmästyttävää kyllä, alle 15-vuotiaiden ostokyky on näköjään kovaa tasoa: kaksitoista Vuorisen pokkaria on nimittäin ylittänyt Kultapokkari-rajan (20 000 myytyä kirjaa). Tämä on kirjastotyöläiselle kova paikka.

PS. kakka, pissa ja ripuli.. ainiin, peräpukamat.

Nämä kirjat jokaisen pitäisi lukea

Tässä tarjoan subjektiivisen näkemykseni neljästä kaunokirjallisesta kirjailijasta ja teoksesta, jotka jokaisen kaunokirjallisuuden ystävän pitäisi tuntea. Oikeastaan mieluiten kaikkien tulisi nämä tuntea, mutta kun suurelle osalle ihmisistä on ylpeilyn aihe ettei ole lukenut Aapisen jälkeen yhtään kirjaa, niin kannattanee unohtaa tämä toive.

Ernest Hemingway

Hemingwayn kirjoissa ei yleensä tapahdu mitään kovin ihmeellistä ja kerrontakin on hyvin toteavaa ja lakonista. Mutta sinänsä yksinkertaisten tarinoiden alle kätkeytyy paljon. Hemingway on mestari piilottamaan rivien väliin jännitteitä ja ajatuksia, jotka eivät heti aukea. Tästä syystä hänen tarinoissaan on uskomaton tenho ja veto, jota on vaikea selittää. Hemingwayn teoksissa ei ole juuri mitään yhteistä hänen machon imagonsa kanssa. Itselleni merkittävimpiä Hemingwayn teoksista ovat romaanit Ja aurinko nousee, Kenelle kellot soivat ja Jäähyväiset aseille sekä muutamat novellit novellikokoelmissa Kilimandsaron lumet ja Nick Adamsin tarina. Hemingwayn teoksia voisi analysoida loputtomiin ja aina löytyisi jotain uutta.

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Äärimmäisen nerokas teos. Psykologinen ja jännittävä. Jos uuden taiteen perusteena pidettäisiin sitä, että sen tulee olla aiemmin tehtyä parempaa (en tiedä mistä tämän absurdin ajatuksen keksin), niin eipä Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen olisi paljon ollut syytä julkaista kaunokirjallisuutta. Jos lukee elämänsä aikana vain yhden kaunokirjallisen teoksen, niin sen olisi syytä olla tämä. Olkoonkin, ettei tämä ole siitä helpoimmasta päästä.

Peter Høeg

Høegin teokset ovat kaksijakoisia. Niissä on jotain tuttua tuntemastamme maailmasta ja jotain hyvin outoa, unenomaista. Niitä lukiessa tulee usein tunne kuin ymmärtäisi jotain uutta, muttei kykene selittämään itselleen mitä. Teoksiin on ladattu paljon merkityksiä, kerroksia ja yhteiskuntakritiikkiä. Ne eivät päästä helpolla, mutta palkitsevat aina. Tärkeimpinä Høegin teoksina pidän surrealisminkin rajamailla käyvää sukukertomusta Kuvitelma 20. vuosisadasta, hyvin yhteiskuntakriittistä teosta Rajatapaukset ja bestselleriksikin noussutta outoa dekkariksi naamioitua teosta Lumen taju. Mielestäni Høeg ansaitsisi ehdottomasti kirjallisuuden Nobelin, koska on merkittävin nykykirjailija.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Tässä romaanissa on kaikkea. On tarina, on toinen tarina, on kolmas tarina... Kritiikkiä vähän joka suuntaan, mystiikkaa, realismia, ajankuvaa. Järjetön määrä kerroksellisuutta ja kuitenkin kaikki pysyy hyvin kasassa. Saatana saapuu Moskovaan on ihmeellinen tarina. Lukematta tätä teosta ihminen on vajaa.


Näihin teoksiin kehotan kaikkia tarttumaan. Olen kuitenkin realisti ja olen tyytyväinen, jos tämän ansiosta edes yksi ihminen lukisi edes yhden näistä suosittelemistani teoksista.

(joudun pahoittelemaan sovinistisuuttani kirjallisen makuni kohdalla)

Miksi runous ei kiinnosta?

Kirjastomme informaatikko Jaakko kirjoitti eilen Facebookissa: "e76al 9.11.2009. 2.2: 469 ennen 2009 luotua nidettä. Näistä 216 0-lainanidettä 2009. 129 nidettä kukaan ei ole halunnut vuosina 2008+2009." Suomeksi tuo tarkoittaa sitä, että Entressen kirjaston runokirjoista miltei puolet on sellaisia, joita ei ole tänä vuonna lainattu kertaakaan.

Miksi runous ei kiinnosta ihmisiä (näköjään ainakaan täällä Keski-Espoossa)? Onko Suomi tunnekylmä insinööriyhteiskunta, kuten jotkut ihmiset sanovat, jossa ei koeta tarvetta runouden tarjoamille näkökulmille? Jos ubiikkiyhteiskunnan ihmiset eivät ymmärrä tarvitsevansa runoutta, se ei tarkoita sitä, ettei runoutta enää tarvita. Päinvastoin runoutta todella tarvitaan yhteiskunnassa joka näyttää unohtaneen ajattelun ja älyllisyyden ja on uhrannut itsensä viihteelle. Tämän on muututtava! Runouden arvostus on palautettava!

(Pyydän anteeksi tätä sekavaa avautumistani.)

Schildtsin ja Atenan kirjallinen ilta

Kävin Schildtsin ja Atena-kustannuksen järjestämässä kirjallisessa illassa kuuntelemassa mitä (suomenkielistä) tarjottavaa kyseisillä kustantamoilla on tänä syksynä. En varsinaisesti pettynyt, koska en olettanutkaan, että heillä olisi ollut tarjota mitään uutta mielenkiintoista kaunokirjallisuutta. Valitettavasti myös heidän esittelemänsä uusi tietokirjallisuus vaikutti lähinnä lahjakirjoilta. Siis sellaisilta kirjoilta, joita ostetaan vain lahjaksi ja joita lahjan saaja ei koskaan lue. Hyvänä esimerkkinä tällaisista kirjoista etenkin näin isänpäivänä käy Atena-kustannuksen julkaisema Isän keittokirja.

Kirjailijahaastatteluiden kanssa esiin nostettiin seuraavat teokset:

-Marianne Peltomaan Pimeä portaikko vaikutti tavanomaiselta dekkarilta. Se ei herättänyt mitään kiinnostusta. Sain kirjan tilaisuudesta lähtiessäni lahjaksi ja annoin sen heti pois.

-Sirpa Kivilaakson Satukuningatar Anni Swan vaikutti pätevältä elämäkerralta, jossa herkutellaan varsinkin Swanin suhteilla kuuluisiin runoilijamiehiin Otto Manniseen ja Eino Leinoon. Kyseinen teos löytää varmasti lukijansa.

-Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on ilmeisesti jonkinlainen pseudofilosofinen esitys muumitarinoiden ja eksistentialistisen ajattelun yhteydestä. Yhteys kuulosti vähän väkisin väännetyltä, eikä minulle selvinnyt mitä aiheita teos varsinaisesti käsittelee. Kirjailija yritti olla haastattelussa hauska onnistumatta siinä.

-Ulla Ahvenniemen ja Laura Lähteenmäen Mistä on omat talot tehty on tietokirja omakotitalon rakennuttajan arjesta. Naisnäkökulmaisena se kuulemma käsittelee myös aiheeseen liittyviä tunteita, jotka on aiemmissa aihetta käsittelevissä teoksissa unohdettu. Teos saattaa kiinnostaa taloa rakennuttavaa naista, joten minun on vaikea arvioida sen kiinnostavuutta.

Lisäksi Schildts halusi nostaa esiin kaksi ruotsalaiskirjailijaa, joiden haastattelut näytettiin valkokankaalta ruotsiksi ilman tekstitystä. Ratkaisu oli tyylitön ja kömpelö. Siksi en mainitse niistä tämän enempää.

Hajahuomioita kirjamessuilta

Kävin tänään pikaisesti Helsingin kirjamessuilla. Yritin käydä kuuntelemassa Paavo Lipposen kaunatilitystä uuden elämäkertansa tiimoilta, mutta sitä oli pakkautunut kuuntelemaan niin suuri väenpaljous, etten päässyt tarpeeksi lähelle että olisin kuullut mitään.

Sen sijaan A.W. Yrjänän ja Janne Halmkronan haastattelua varten menin esiintymislavan yleisöpaikoille jo hyvissä ajoin. Ehdin kuunnella hetken aikaa Jake Nymanin sinänsä ihan hauskaa, mutta jotenkin jo tuhannesti kerrotun kuuloista tarinointia Beatleseistä, Beach Boyseista ja muista 60-luvun poptähdistä.

A.W. Yrjänä kertoi ensin juuri ilmestyneestä päiväkirjastaan, jonka lukemisen olen itsekin jo aloittanut. Teos vaikuttaa mielenkiintoiselta ja siitä ehkä kirjoittelen tänne vielä myöhemmin. Yrjänä ja Halmkrona kertoivat yhdessä edustamansa CMX-yhtyeen nettisivujen kysymyspalstan kysymyksistä ja vastauksista koostetusta Encyclopedia Idiotica -teoksesta. Teos on varmasti täynnä toinen toistaan hauskempia juttuja, mutta itse en kaikki kysymyspalstan kysymykset vuosien saatossa läpilukeneena siitä jaksa innostua. Uskallan kuitenkin suositella sitä kaikille CMX:stä, älyllisyydesta, kirjallisuudesta ja huonosta huumorista kiinnostuneille.

Muuten Helsingin kirjamessut näyttivät juuri siltä kuin aina ennenkin. Toisaalta tutussa ja ilmeisen hyväksi havaitussa konseptissa on puolensa, mutta jotenkin kaipaisin jotain vaihtelua. Toki kirjamessuilla ja niiden jatkoilla on myös suurelle yleisölle näkymätön tärkeä roolinsa kustannusmaailman verkostoitumis- ja kähmintäpaikkana, joten suureen maksavaan yleisöön panostaminen on kirjamessuilla vain yksi kustantamoiden intresseistä.

Suuren yleisön kosiskelusta jäi päällimmäisenä mieleen Tammen Keltaisen kirjaston massiviset kasat tuoreen kirjallisuuden Nobel-voittaja Herta Müllerin ylihintaisia teoksia. Hänen teoksistaan on suomennettu vain kolme ja kaikki niistä ovat Tammen kustantamia. Nyt Tammi pyrkii luonnollisesti ottamaan Müllerin voitosta irti kaiken hyödyn ja on uudelleen julkaissut nuo kolme aiemmin suomennettua teosta, kun uusien suomentamiseen kuitenkin kuluu aikaa.

Rahalla Saa

Ruotsissa dekkarit eivät ole kovaksikeitettyjä, ne ovat paneroitu chilissä ja sen jälkeen uppopaistettu. Tätä mieltä olin luettuani Jens Lapiduksen kirjan Rahalla saa. Se on ensimmäinen osa Stockholm noir trilogiaa, jossa miljöönä toimii yllättäen Tukholma ja henkilökaarti koostuu uransa eri vaiheilla olevista ammattirikollisista.

Länsinaapurissammehan on jo pitkään oltu tosielämässäkin edellä rahankuljetusautojen sekä pankkien putsaamisessa, eikä sinänsä ihme, että puolustusasianajajana toiminut Lapidus on keksinyt ammentaa työstään materiaalia kirjojaan varten.

Kirjan tapahtumat vaikuttavat hyvin todellisilta ja rikollisliigat aidoilta verrattuna esim. Jarkko Sipilän "Pääkalloprikaatiin", joka aiheuttaa lähinnä huvittuneita naurahduksia (liikaa haukkumatta Sipilää, pidän häntä kovin viihdyttävänä). Näitä kahta kirjailijaa yhdistää sekin, että molemmat ovat työskennelleet "alalla" (Sipilä rikostoimittajana).

Kirjan ehdoton etu on, että se ei ole perinteinen dekkari. Tällä tarkoitan kaavaa, jolla suomessakin kirjoitetaan "kovaksi keitettyä" rikoskirjallisuutta, jossa ollaan moraalin puolesta vielä 50-luvulla ja jutussa on n. yksi käänne. Lapiduksen kirjassa on vauhtia, jollaiseen harvoin törmää dekkareissa. Itseäni miellyttää myös hänen tapansa käyttää hyvin lyhyitä lauseita tehokeinona.

Kaiken kaikkiaan annan tämän kirjan viihdearvolle kouluarvosanan 9!

Alla linkit HelMetiin:

2008 painos
2009 painos

Veikko Huovinen in memoriam

Viime sunnuntaina kuollut Veikko Huovinen oli minulle vielä viikko sitten merkittävin elossa olevista suomalaiskirjailijoista. Suurimman vaikutuksen minuun Huovisen tuotannosta tekivät hänen varhaiset teoksensa, joissa luonto on merkittävässä osassa, kuten novellikokoelma Hirri ja romaani Havukka-ahon ajattelija.

Näitä teoksia lukiessa tulee usein mieleen, että hyvähän sen Huovisen oli siellä metsän keskellä aivan ylivertaisen osuvasti, kauniisti ja olennaisen tiivistäen kuvata luontoa. Eihän sama voi mitenkään onnistua ubiikkiyhteiskunnan ympäröimältä kaupunkilaiselta. Mutta muilla teoksillaan Huovinen kyllä osoitti, että hänellä oli kykyjä vaikka minkälaisen kirjallisuuden kirjoittamiseen, ei vain luonnon ja sydänmaan ihmisten kuvaukseen.

Huovinen tunnettiin etupäässä humoristina, mutta minulle hän oli esteetikko ja positiivisella tavalla kiero yhteiskuntakriitikko. Huovisen tuotannosta löytyy useita pasifistisiksi luokiteltavia teoksia, mutta itse Huovinen oli mieltynyt hänestä gradun kirjoittaneen Heikki Sirviön luonnehdintaan, että Huovinen oli liian ovela pasifistiksi.

Hesarin uutinen Veikko Huovisen kuolemasta
Veikko Huovisen 80-vuotisjuhlahaastattelu Hesarissa
Kainuun maakuntakirjaston Veikko Huovinen -sivut

Ulkoasusta ja sisällöstä

Niin, kai tämä blogi voi näin alussa toimia myös itsensä kehittämisfoorumina.

Eli minkä näköisen haluamme tästä blogista? Mulla ei itsellä ole yhtään graafista silmää, joten en osaa tätä järkevämmän näköiseksi tuunata.

Tarkoitus on siis kirjoittaa mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää. Romaaneista, runoista, tietokirjoista, sarjakuvista, lasten kirjoista, mistä tahansa arvosteluita, vinkkausta, kommentteja. Eikä pelkästään kirjoista vaan myös kirjallisista ilmiöista ja keskustelua herättäneistä kirjallisuuteen liittyvistä aiheista ja uutisista.

Esim. tällä hetkellä ajankohtaisia aiheita voisivat olla vaikkapa Kirjallisuuden Nobel -institutio, Veikko Huovisen elämäntyö suomalaisen kirjallisuuden hyväksi ja kirjallisuuden rooli yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä ja median apulaisena vallan vahtikoirana Tervon Koljatin herättämän keskustelun myötä.

Toisaalta ihan hyvin voi kirjoittaa myös seuraavanlaisen postauksen: "Luin Aku Ankan taskukirjan 256. Se oli hyvä."

Eli ihan mitä vaan, kunhan jonkinlainen aasinsilta kirjallisuuteen tai kirjoihin on löydettävissä.

Uusi nimi

Täten otamme käyttöön (ainakin toistaiseksi) Mikon nimiehdotuksen Entresse Litterae, eli osoite on entresselitterae.blogspot.com.

Heipähei

Tänne perustettaneen Entressen kirjaston kirjallisuusblogi.