Runoja on Jukka Viikilän vuonna 2008 julkaistu esikoisteos. Ensivaikutelma Viikilän runoista on, että ne ovat kevyitä ja helppoja. Tämä vaikutelma johtunee osassa runoista piilevästä humoristisuudesta ja muodon proosamaisuudesta.
Helppous ja keveys eivät ole ominaisuuksia, joilla yleensä kehutaan runoja. Viikilän runojen tapauksessa kyseiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole haitaksi. Se että Viikilän runojen lukeminen ei ole pintapuolisesti haastavaa tekee runoista helpommin lähestyttäviä.
Joskus tämä helppous johtaa siihen, että runosta ei jaksa pitää kovin kauaa kiinni ennen kuin hyppää seuraavan pariin. Mutta jos runoa jaksaa pitää tutkiskelun kohteena pidempään, huomaa, että toki näissäkin runoissa on muita kerroksia ja syvempiä, osittain piilotettuja merkityksiä ja yhteyksiä.
Viikilän Runoja on kokoelmana hajanainen. Hakemattakin mieleen nousee kysymys siitä, onko kyseessä runokokoelma vai kokoelma runoja? Uskaltaisin jopa veikata, että Viikilä on kirjottanut tämän kokoelmansa runot verrattain pitkällä aikajänteellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Viikilän keväällä ilmestyvää toista runokokoelmaa.
Miten kananmunan saa keitettyä niin, että sen kuori irtoaa helposti.
Entä miten sekin meni jos halusi, etteivät kuoritut omenat tummu salaatissa.
Ja nyt kun on lastattu ja ovet suljettu olisi lähdettävä ajoon.
Jos avaimesta käännän oikealle, auto menee vasempaan.
Ison työssyn kohdalla avolava on hetken tyhjä.
Vittu, miten senkin kanssa oli kun piti saada steariini paidasta, juhliin kiireellä,
ja minkä niksin piti ehtiä muistiin kun näki hirven tiellä tai makkarassa oli lasinsiruja ja niitä nieli.
Avain puhkaisee taskun, kynsi sukan, myyrä kurkistaa kolosta,
VHS-kasetti työntyy pesästä ulos, farkkuja parsiessa pitää sotkea ehjääkin kohtaa,
jos haluaa fiksun näköistä.
Sitäkään vinkkiä ei muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti