Jukka Viikilä: Runoja

Runoja on Jukka Viikilän vuonna 2008 julkaistu esikoisteos. Ensivaikutelma Viikilän runoista on, että ne ovat kevyitä ja helppoja. Tämä vaikutelma johtunee osassa runoista piilevästä humoristisuudesta ja muodon proosamaisuudesta.

Helppous ja keveys eivät ole ominaisuuksia, joilla yleensä kehutaan runoja. Viikilän runojen tapauksessa kyseiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole haitaksi. Se että Viikilän runojen lukeminen ei ole pintapuolisesti haastavaa tekee runoista helpommin lähestyttäviä.

Joskus tämä helppous johtaa siihen, että runosta ei jaksa pitää kovin kauaa kiinni ennen kuin hyppää seuraavan pariin. Mutta jos runoa jaksaa pitää tutkiskelun kohteena pidempään, huomaa, että toki näissäkin runoissa on muita kerroksia ja syvempiä, osittain piilotettuja merkityksiä ja yhteyksiä.

Viikilän Runoja on kokoelmana hajanainen. Hakemattakin mieleen nousee kysymys siitä, onko kyseessä runokokoelma vai kokoelma runoja? Uskaltaisin jopa veikata, että Viikilä on kirjottanut tämän kokoelmansa runot verrattain pitkällä aikajänteellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Viikilän keväällä ilmestyvää toista runokokoelmaa.

Miten kananmunan saa keitettyä niin, että sen kuori irtoaa helposti.
Entä miten sekin meni jos halusi, etteivät kuoritut omenat tummu salaatissa.
Ja nyt kun on lastattu ja ovet suljettu olisi lähdettävä ajoon.
Jos avaimesta käännän oikealle, auto menee vasempaan.
Ison työssyn kohdalla avolava on hetken tyhjä.
Vittu, miten senkin kanssa oli kun piti saada steariini paidasta, juhliin kiireellä,
ja minkä niksin piti ehtiä muistiin kun näki hirven tiellä tai makkarassa oli lasinsiruja ja niitä nieli.
Avain puhkaisee taskun, kynsi sukan, myyrä kurkistaa kolosta,
VHS-kasetti työntyy pesästä ulos, farkkuja parsiessa pitää sotkea ehjääkin kohtaa,
jos haluaa fiksun näköistä.
Sitäkään vinkkiä ei muista.

Laidunnetaan kirjoja

Olen lukenut kirjan.
Paperille painetun.
Ensimmäisellä lukukerralla luin sen luku luvulta alusta loppuun.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen olen siirtynyt selailevaan lukutapaan.
Etsin tiettyjä ajatuksia. Yritän saada eri puolilla kirjaa sijaitsevat ajatukset törmäilemään.
Muodostamaan uusia ajatuksia.
Jotka minä voi ottaa haltuuni.
Muuttaaa toiminnaksi.

Oletan, että lukemisen tarkoituksena on saada aikaan muutos fyysisessä maailmassa.

Lukemani kirja on Kim Holmbergin, Isto Huvilan, Maria Kronqvist-Bergin, Outi Nivakosken ja Gunilla Widén-Wulffin Kirjasto 2.0 - muuttuva osallistumisen kulttuuri. Btj-kustannus, 2009.

En ole kompetentti arvioimaan teoksen arvoa informaatiotutkimuksen näkökulmasta.
Luin kirjan yleisessä kirjastossa työskentelevän duunarin näkökulmasta.
Tarkoituksena oppia jotain, mitä voin tuoda maailmankuvaani ja työhöni.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille yleisissä kirjastoissa työskenteleville.
Kirja ei ole käsikirja, jossa näytetään, miten kirjasto 1.0 muuttuu kirjasto 2.0:ksi.
Mutta kirja tuo hyvin esiin teemoja, joita pitää miettiä, kun halutaan uudistaa kirjastoa.
Kirja sopii myös konservatiiville.
Siitä voi lukea, että mikään ei uhkaa perinteistä kirjaa, eivätkä kirjasto 2.0:n mukaiset palvelut korvaa kirjaston perinteisiä palveluita, ne vain täydentävät niitä. Eli kaikki hyvin kirjastossa. Mitään ei tarvitse tehdä.

Minä yritin löytää kirjasta juttuja, jotka eivät liittyisi verkkoon.
Koska verkko on ongelma.

Kirja tiivistää:
"Kirjasto 2.0 on muutos vuorovaikutuksessa käyttäjien ja kirjastojen välillä uudessa osallistumisen kultuurissa, jonka sosiaaliset verkkoteknologiat ovat mahdollistaneet."
(s.168.)

Minusta tuntuu, että me emme oikeasti usko, että kirjaston käyttäjät haluavat olla vuorovaikutuksessa kirjaston kanssa tai osallistua kirjastoon.
Ihmiset haluavat saada käteensä kirjan, levyn tai lehden.
Ja olla jossain suhteessa siihen.

En ole lainkaan kiinnostunut S-marketista.
Kunhan saan sieltä tehokkaasti haluamani tuotteet.
En halua olla S-marketin fani Facebookissa.
Enkä halua kommentoida S-marketin blogia.
Mutta kokemus, jonka S-marketin tila minulle tuottaa, vaikuttaa siihen, kuinka usein käytän S-markettia ja kuinka paljon ostan sieltä tavaraa.

Löysinkö kirjasta jotain, mikä voi aiheuttaa muutoksen fyysisessä maailmassa?
Luulen, että löydän tästä kappaleesta vielä jotain:
"Osallistuvassa digitaalisen median kulttuurissa ei ole enää yhtä tietoa tai yhtä mediaa, jota voisi käyttää. Jos samassa kulttuurissa nähdään vain yksi "kirjasto", sen käyttömahdollisuudet ovat niin rajalliset, että se on vaarassa hävitä digitaalisen mediaympäristön kakofoniaan. Kirjaston ei tarvitse lakata olemasta paikka, jossa laidunnetaan kirjoja, mutta kirjasto-osallistujan näkökulmasta laidunmaan määrittelmiminen yhden mediatyypin mukaan on rajoittavaa. Kirjasto-osallistuja käsittelee mediaa ja tietoa kirjastossa samalla tavalla kuin verkossa. Olennaisempaa on löytää hyvä valmentaja ja miellyttävä ympäristö, jossa toimia, kuin rajattu laidunmaa, jossa ei koskaan voi olla yhtä rajoittamattomasti mahdollisuuksia kuin verkossa."
(s.133)

Otan joka tapauksessa laiduntaminen-termin jokapäiväiseen käyttöön.
Minusta se sopii Entressen kirjastoon.

Information Commons on yksi tieteellisten kirjastojen vastaus muuttuneisiin tapoihin työskennellä informaation kanssa. Yleisessä kirjastossa ei voi olla Information Commons -tilaa, jos me emme tarjoa samoja tietokantoja kuin tieteelliset kirjastot.

Mutta miksi yleisen kirjaston pitäisi tarjota tila kaikista vanhanaikaisimmalle tavalle oppia.
Tenttikirjan lukemiselle yksin hiljaisuudessa.

Kirjanhoitaja, läppäritohtori, valmentaja.
Täytyy miettiä.

Löysin tiedon kirjan ilmestymisestä parista seuraamastani blogista.
Kirjan löysin Akateemisesta kirjakaupasta.
HelMet-kirjastoon kirja on varmasti tulossa.
Mutta nopea päääsy informaatioon on minulle tärkeämpää kuin informaation ilmaisuus.

Mitä luen seuraavaksi?
Kirjassa puhutaan Pomeratzin ja Marchionin ajatuksesta, että kirjasto on intellektuaalinen paikka, ei fyysinen tila tai instituutio.
"Kirjasto on jotain sellaista, jossa kirjaston asiakkaat voivat saavuttaa ne tavoitteet, missä kirjaston halutaan heitä auttavan. Tämä intellektuaalinen tila voi sijaita perinteisessä kirjastorakennuksessa, se voidaan kopioida tai luoda uudestaan virtuaaliseen kolmiuloitteiseen tilaan, mutta se voi yhtä hyvin sijaita matkapuhelimessa, vavintolassa, työpöydällä tai vesiautomaatin vieressä."
(s.183)

Näiden ajatuksien lukemiseen en tarvitse myöskään HelMet-kirjastoa.
Artikkeli löytyy tästä.

Kirjoja poltettiin - Natsikortti esiin!!

Godwin oli jälleen oikeessa, sen todistaa Helsingin Sanomien lukijoiden keskustelupalsta. Tällä kertaa ärsykkeenä oli artikkeli jossa kerrottiin kuinka Oulunkylän kirjaston poistokirjoja, noin 20 000 kpl on poltettu kaukolämmöksi. Keskustelu lähtee nopeasti käsistä, kun ei muisteta pysyä aiheessa. Suurin kysymys taitaa olla että miksi niin monta kirjaa poistettiin kerralla, mutta 99% keskustelusta keskittyy siihen kuinka väärin on tuhota kirjoja ylipäätänsä, ja että jokainen kirja on pelastamisen arvoinen ja näihin kommentteihin vastauksia. Keskustelusta voi poimia sormin laskien ne kommentit jotka oikeasti ovat asiallisia ja ajatuksella tehtyjä. Tämä on sitä internet-aikaa... tässä kärjekkäimmät kritiikit:

Kansallissosialistit eli natsit polttivat mielestään ei-kiinnostavia (ja huonokuntoisia?) kirjoja 1930-luvulla eli hyvä esikuva on valittu kirjanpolttohommille. Kirjan kiinnostavuuttahan ei ratkaise sen kunto.
- Hampus

Olisihan nuo voinut antaa vaikka avustusjärjestöjen kirppareille myytäväksi, tai lähettää jonnekin maahan avustuksena missä kirjoista on pula. Tai mitä muuta tahansa kuin polttaa kirjat.
- Miettiväinen

Mihin kirjoja enää tarvitaan, kun kohta ei ole enää kirjastojakaan?
- Pelkkää säästöä


Veikkaisin että se mikä suurinta osaa raivostuttaa, on kirjojen elämänkaaren päättyminen, ei suinkaan se että kyseessä on 20 000 nidettä. Syyksi poistamiselle kerrottiin olevan huonokuntoisia kirjoja jotka täytyi saada alta pois remontin alta. Toki 20 000 nidettä on suuri määrä, mutta kun artikkeli ei kerro enempää, on turha raivota päätöstä.

Kirja on sosiaalinen juttu

John Battelle kirjoittaa blogissaan, miten Amazon ei Kindlensä kanssa ymmärrä, mistä kirjoissa ja lukemisessa on kyse. Battelle kirjoittaa, että hän ei aio lukea kirjoja nykyisillä ekirjalukulaitteilla.

Battelle listaa ekirjan heikkouksia:

"- You can't share a Kindle book with anyone else. That's just nuts. The sharing of a book is perhaps one of the most intimate and important intellectual acts between humans, ever. I'm not stuck on whether or not that sharing is physical. I'm stuck on the inability to share. It's a crime.

- You can't declare to anyone (including, importantly, reminding yourself) that you've read this book - an obstacle I'll call "the library problem." I love being surrounded by books I've read, and I love the fact that people who come to my office or my home library can see the books I've read. Yeah, part of it has to do with status. And does digital mean that status is going away? I don't think so.

- You lose the serendipity of reading in public (and judging, as well as being judged for what is read in public). This issue has famously been pointed out before, and I do find it rather compelling. A Kindle suffers from a kind of social blindness - no one knows what you're reading, unless they ask. Something important is lost when no one knows what you're reading on the subway, the airplane, or the park bench. The opening salvos of countless relationships will no doubt be lost (though I suppose any number of romances have been kindled by the exuberant declaration of one's love for the Kindle...)." http://battellemedia.com/archives/005062.php

Argumentit yllättivät minut täysin. Minä olen ajatellut, että paperikirjan aika on ohi, koska paperikirja ei pysty kommunikoimaan maailman kanssa. Toisin kuin verkossa oleva teksti.

Mutta minä olen ajatellut epätarkasti.

Tärkeää ei ole se, missä teksti on. Tärkeintä on se, missä lukija on.
Toki tekstitkin voivat keskustella, mutta lukijoiden, kokijoiden ja tekijöiden kohtaaminen kahvilassa, verkossa tai vaikka kirjastossa on tärkeämpää.
Paitsi ehkä kirjallisuuden kannalta.

Ihminen voi rakentaa kirjaston kirjoista vain pienen alttarin kotiinsa, mutta olemalla kirjastotilassa, lähellä kirjoja, kirjojen ja kirjallisuuden sosiaalinen henki leviää myös ihmisen ylle.
Minä käyn joskus näyttäytymässä Akateemisesa kirjakaupassa.
Kaikki kirjastotilat eivät ole yhtä hyviä näyttäytymispaikkoja.

Jos paperikirjan vahvuus on yhä sen kyvyssä tukea jakmista, kertomista ja identiteetin luomista, miten kirjasto tukee tätä lukukokemuksen sosiaalista luonnetta?
Kirjasto on julkinen tila, jossa on luontevaa kävellä kirja kädessä.

Hiljaisuus, intimiteettisuoja, eristäytyminen, yksinäisyys. Säännöt.
Lukupiirit, kirjallisuustapahtumat, kirjallisuusblogit, lukukilpailut, kirjoituspajat, lukijoiden arviot kirjoista kokoelmaatietokannassa, ...

Kirjasto tarjoaa fyysisiä ja virtuaalisia tiloja, kirjallisuutta ja asiantuntijuutta tukiessaan kirjallisuuden sosiaalista kokemista.

John Battelle haluaa ympäröidä itsensä lukemillaan kirjoilla. En tiedä, mitä kirjoja hänellä on hyllyssään, mutta oletan useimpien kotikirjaston rakentajien pyrkivän näyttämään sivistystä, lukeneisuutta, oppineisuutta ja hyvää makua. Ja tietenkin pyrkimään kohti näitä ihanteita. Ymmärrän, että eri ihmisillä nämä asiat tarkoittavat hyvin erilaisia asioita.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista, että ekirjat lähestyvät meitä kuitenkin juuri oppilaitosten suunnasta.
Digital textbooks likely to energize e-book war
Professional and Scholarly Publishing Leads the Market for Ebooks by a Wide Margin

Minulla on yhä kirjahyllyssäni vanhoja tenttikirjojani vuodelta noin 1987.
Niistä palikoista minut on tehty.
Haluan tietää, että ne pysyvät hyllyssä.

Me hukkuneet

Paljon sivuja, vähän asiaa. Sitä sisältää Carsten Jensenin Me hukkuneet. Teos on paikoitellen viihdyttävä ja välillä jopa ajattelemaan laittava. Mutta se ei lopulta teosta pelasta, kun suurin osa siitä on puuduttavaa tyhjäkäyntiä.

Sinänsä teoksessa on aineksia vaikka mihin, mutta epätasaisuus häiritsee siitä nauttimista. Epätasaisuus ei rajoitu pelkästään teoksen kiinnostavuuteen, vaan häiritsee myös kielessä ja kerronnassa. Me hukkuneiden ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat kuin nuorten seikkailuromaanista ja se meinasi ainakin allekirjoittaneen kohdalla aiheuttaa teoksen kesken jättämisen heti alkuunsa.

Lukuromaanina Me hukkuneita on mainostettu ja sitä se kyllä on. Voin suositella teosta lämpimästi ihmiselle jota historiallinen romaani ja merenkulku kiinnostavat ja joka ei häiriinny sadan sivun pätkistä, joissa ei tapahdu mitään kiinnostavaa tai tarinan kannalta oleellista.