Kjell Westön Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on eräänlainen jatko-osa Kjell Westön edelliselle Finlandia-palkitulle teokselle Missä kuljimme kerran. Kummatkin teokset lukeneet ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet innokkaita vertailemaan teoksia ja ovat poikkeuksetta päätyneet moittimaan tätä uusinta edeltäjäänsä huonommaksi. Missä kuljimme kerran oli kieltämättä poikkeuksellisen hieno historiallinen romaani, mutta ei Älä käy yöhön yksin mielestäni siitä ainakaan paljon jää.

Teoksen tarina alkaa 1960-luvun alusta ja kulkee aina nykypäivään asti. Painopiste on kuitenkin 60-, 70- ja 80-luvun Helsingissä, kunkin ajan ilmiöissä, kuten musiikissa, ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Niin, Helsingissä... Teoksen päähenkilöksi nousee edeltäjänsä tapaan henkilöhahmojen ohi Helsinki. Westö osaa kyllä laittaa Helsingin elämään aikakaudesta riippumatta. Ehkä hänen maalaileva tyylinsä sopii Helsingin tai yleensäkin kaupunkielämän kuvaukseen. Kiivasrytmiseen kaupunkielämään hypätään kyllä mukaan, mutta vain sisällöllisesti. Ilmaisu pysyy ilmavana ja sopivan rauhallisena, niin että lukija ehtii aistia tunnelman.

Yksi Westön ratkaisuista jäi mietityttämään ja se on aiheesta käytyjen nettikeskusteluiden perusteella mietityttänyt myös muita: Miksi Westö on luonut Helsinkiin fiktiivisen lähiön Männistön? Kaikki kantakaupungin paikat ovat todellisia olemassa olevia, mutta tämä yksi lähiö jota käsitellään on täysin keksitty. Männistön on ilmeisesti tarkoitus kuvata stereotyyppistä lähiötä ja siinä onnistutaankin, mutta jotenkin lähiön fiktiivisyys kaihertaa koko ajan kirjaa lukiessa ja lopulta on vaikea nähdä syytä, miksi Westö ei ole valinnut Männistön tilalle jotain todellista lähiötä. Itselleni tuli mieleen, että ehkä lähiöt ovat Westölle niin tuntemattomia ja ehkä hieman merkityksettömiä, että hän ei viitsinyt paneutua niihin tarpeeksi, jotta voisi kirjoittaa uskottavasti, vaan oikaisi luomalla oman lähiön. No, tämä on toki täysin valistumatonta arvailua, ja haluan uskoa, että kirjailijalla oli ratkaisuunsa ylevämmät syyt, varsinkin kun tiedetään Westön tekevän valtavasti taustatyötä romaaneitaan varten .

Kokonaisuutena pidin kirjaa mainiona. Henkilöhahmot ovat juuri sen verran epäuskottavia, että ne ovat kiinnostavia ja kaksiosainen juoni pysyy hienosti kasassa pitkistä ajallisista hypyistä huolimatta. Westö on uskollinen kirjoitustyylilleen, eikä hänen siitä kannattaisikaan tinkiä, koska se toimii. Westö on eittämättä yksi Suomen eturivin kirjailijoista ja nyt odottaisin hänen jättävän Helsingin lähihistorian aiheena taakseen ja siirtyvän eteenpäin. Tästä onkin hieman viitteitä ilmassa, sillä hän on kertonut, että Älä käy yöhön yksin on hänen "Helsinki-kvartettinsa" viimeinen osa.