keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa & Kaksi vanhaa naista



Nämä kaksi kirjaa perustuvat atapaski-intiaanien, tarkemmin sanottuna Gwich’in-heimon, legendoihin ja tarinoihin, jotka Velma Wallis kuuli äidiltään lapsena. Gwich’in intiaanit elävät Alaskassa ja tarinoissa käy hyvin ilmi elämän ankaruus kylmässä ja karussa pohjoisessa aikana ennen moderneja mukavuuksia. Mitään ihannoitua kuvaa alkuperäiskansojen harmonisesta olemassaolosta eivät kirjat luo.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa -kirjassa on kaksi jokseenkin erillistä tarinaa, joista toinen kertoo Jutthunvaa’sta (lempinimeltään Lintutyttö) ja toinen puolestaan kertoo Daagoon tarinan. Yhteistä molemmille on se, että he ovat erilaisia kuin heimonsa muut jäsenet, eivätkä koe voivansa elää perinteiden vaatimalla tavalla aikana, jolloin perinteet ovat ainoa tapa tulla hyväksytyksi yhteisöön, eikä elämä yhteisön ulkopuolella ole realistinen mahdollisuus Alaskan ankarassa ympäristössä.

Lintutyttö ei ole kiinnostunut oppimaan naisten töitä, eikä halua elää elämäänsä yhtä rajoittuneesti kuin heimon muut naiset; ruokaa laittaen, ommellen ja lapsia synnyttäen. Sen sijaan hän haluaa metsästää miesten kanssa. Lintutytön isä on aina ollut ymmärtäväinen tyttärensä erilaisuudelle ja ottanut tämän aina mukaan metsälle ja opettanut metsästystä samalla kun on opettanut sen Lintutytön veljille. Ja tytöstä onkin tullut yksi heimon taitavimmista metsästäjistä. Sitten koittaa päivä, jolloin se ei riitä. Heimo vaatii, että nyt tytön on aika mennä naimisiin ja asettua aloilleen, eikä Lintutytön vanhemmilla ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi perinteiden vaatimuksille. Lintutyttö tekee vaikean päätökseen ja karkaa kotoaan.

Daagoo puolestaan ei ole kiinnostunut metsästämisestä. Hän on lapsena ihmetellyt, mitä kaukaisten vuorien takana on ja silloin hänelle on kerrottu maasta, jossa aurinko ei katoa joka vuosi koko talveksi vaan paistaa vuoden ympäri. Hän ei voi kuvitella moista paikkaa, mutta hänessä palaa syvä halu nähdä, voiko se olla todellinen. Hän on kuitenkin päättänyt, että pysyy heimonsa parissa ja opettelee metsästämään. Ainahan hän voi lähteä etsimään auringon maata myöhemmin. Metsästysretkellä sattuneen kauhistuttavan tragedian jälkeen Daagoo kuitenkin joutuu ottamaan vastuun koko heimosta ja joutuu luopumaan ajatuksesta koskaan lähteä omiensa luota. Kunnes Daagoon heimo yhdistyy toiseen heimoon ja hän on vihdoin vapaa raskaasta vastuusta.

Daagoon ja Lintutytön tarinat kulkevat kirjan läpi rinnakkain, ilman että he kohtaavat muuta kuin lyhyesti kirjan alussa ja lopussa. Heidän molempien tarinat ovat syvän traagisia ja he joutuvat kokemaan todella kovia. Tarinat etenevät nopeasti vuosikymmenien ajanjaksoja edetään muutamalla lauseella.

Kaksi vanhaa naista kertoo ajasta, jolloin Gwich’in-heimo joutuu kokemaan nälkää ja näkee sen seurauksena, että heimon kaksi vanhinta jäsentä Ch’idzigyaak ja Sa’ ovat heille liian suuri taakka. He päättävät jättää nämä kaksi vanhaa naista oman onnensa nojaan, käytännössä varmaan kuolemaan. Naiset ovat kauhuissaan ja epätoivoisia, mitä mahdollisuuksia heillä olisi selvitä, kun edes heimon nuoret miehet eivät ole kyenneet löytämään tarpeeksi ruokaa, hehän ovat jo vanhoja ja huonokuntoisia. Varsinkin Ch’idzigyaak on valmis luovuttamaan lähes suoralta kädeltä, mutta Sa’ on heistä kahdesta sisukkaampi. Hän päättää, että vaikka kuolema olisikin väistämätön, ei se tarkoita, että sille pitäisi antaa periksi, vaan heidän pitää tehdä kaikkensa selvitäkseen niin pitkään kuin mahdollista.

Nämä tarinat ovat karuja ja kerronnan kieli osaltaan vielä korostaa tätä ominaisuutta. Tyyli on hyvin koruton eikä erityisen kuvailevaa. Tapahtumat ja olosuhteet kerrotaan sellaisina kuin ne ovat. Tarinat ovat yhtä lailla kaunistelemattomia. Erityisesti Lintutyttö ja mies ja joka seurasi aurinkoa on suorastaan raaka ja väkivaltainen, mutta raakuuksilla ei mässäillä, vaan ne ovat tapahtumia tapahtumien joukossa. Kaksi vanhaa naista ei ole varsinaisesti väkivaltainen, mutta sekin kertoo ihmisten pimeästä puolesta hädän hetkellä, toisaalta naisten selviytymistarina on myös kertomus toivosta.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset


Yasmina Khadran (oikealta nimeltään Mohammed Moulessehoul) teos Kabulin pääskyset sijoittuu nimensä mukaisesti Kabuliin. Afganistanissa Taleban hallitsee (alkuteos on julkaistu vuonna 2002) ja elämä on kovaa. Tarinan keskiössä on kaksi avioparia. Atiq Shaukat on vanginvartija kuolemaantuomittujen osastolla ja hänen vaimonsa Musarat makaa kuolinvuoteellaan. Muhsin Ramat on joutunut luopumaan aiemmasta varakkaasta ja mukavasta elämästään ja hänen kaunis vaimonsa Zunaira on äärimmäisen katkera siitä, että on pakotettu käyttämään burqaa.

Nämä neljä ihmistä haluaisivat kaikki vaan elää elämäänsä rauhassa. Muhsin ja Zunaira haluaisivat voida kävellä puistossa käsi kädessä. Zunaira toivoisi voivansa katsella maailmaa ja pystyä koskettamaan tavaroita torilla paljailla käsillään ilman välissä olevaa burqaa ja mustia nahkahanskoja. Atiq on täysin tympääntynyt elämäänsä ja kokee pettymyksen tunteita kun kotiin saavuttuaan huomaa, ettei vaimo ole vieläkään kuollut. Silti hän ei ole halukas ottamaan toista vaimoa, mikä on joillekin tarpeeksi hyvä syy pitää häntä pilkkanaan. Näiden neljän ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa traagisella tavalla.

Kabulin pääskysten tarina on hyvinkin rankka. Ihmisten elämä on kovaa, eikä ilon aiheita juuri löydy, mutta kurjassa tilanteessa inhimilliset tunteet toimivat samoin kuin muulloinkin. Yasmina Khadran kirjoitustyyli on suorastaan ristiriidassa tarinan sisällön kanssa. Teksti on hyvin rikasta, kaunista ja kuvailevaa, jopa runollista, mutta todellisuus jota se kuvaa on erittäin raakaa. Kirja on kuvaus lyhyestä ajanjaksosta päähenkilöiden elämässä (romaani on lyhyt, vain 132 sivua). Voin suositella kirjaa sellaisille lukijoille, jotka nauttivat rikkaasta kielestä, mutta eivät vaadi lukemiltaan kirjoilta yksiselitteisen onnellista loppua.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Amin Maalouf: Maailma järkkyy : Kun kulttuurimme uupuvat



”Ihminen on säilynyt hengissä tähän asti, koska hän ei ole tiennyt, kuinka toteuttaa toiveitaan. Nyt kun hän kykenee ne toteuttamaan, hänen on joko muutettava niitä tai tuhouduttava.”

Amin Maaloufin kirjan nimi pysäytti minut. Maailma järkkyy. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huolekkaammin huomaan tähyäväni tulevaisuuteen. Minkälainen maailma odottaa lapsenlapseni sukupolvea?

Maaloufkin on huolissaan. Hänen mielestään tämä vuosisata ratkaisee ihmiskunnan kohtalon. Ihmisen esihistoria on Maaloufin mukaan päättymässä. Se on ollut heimojen, kansakuntien, valtioiden, etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen sekä kulttuurien välisen taistelun historiaa. Tämä liiankin pitkä esihistoria on nyt tullut tiensä päähän. Nyt olisi osattava rakentaa ihmisten välille kaikki rajat ylittävää, uudenlaista yhteisvastuullisuutta. Se olisi uskonnoista riippumatonta, mutta ei uskonnonvastaista, se ylittäisi kansakuntien rajat, mutta säilyttäisi silti kulttuurien rikkauden. Maalouf peräänkuuluttaa uudenlaista, aktivoivaa humanismia, joka ei olisi minkään perinteen vanki, ei lankeaisi marxismin virheisiin, eikä toimisi länsimaiden poliittisena tai ideologisena aseena. Ilman tätä uutta yhteistä kulttuuria ihmiskunnan näkymät ovat synkkääkin synkemmät. Edessämme olevat ympäristö-, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat niin valtavia, että ilman täydellistä suunnanmuutosta vajoamme ennen pitkää barbariaan ja tuhoon.

Amin Maalouf on itse kahden kulttuurin, arabikulttuurin ja länsimaisen kulttuurin kasvatti. Hän on Libanonissa syntynyt ja jo vuosikymmeniä Ranskassa asunut kirjailija, joka on mm. kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin. Häneltä on suomennettu romaanit Samarkand ja Leo Afrikkalainen. Maalouf arvostelee molempia kulttuurejaan. Hän käy kirjassaan yksityiskohtaisesti läpi lähihistoriaa. Miten päädyimmekään Afganistanin, Lähi-idän ja Irakin kaltaisiin pattitilanteisiin? Länsimaailma ei ole syytön: kylmän sodan aikana se tuki islamisteja maltillisia ja uudistusmielisiä arabeja vastaan, koska koki jälkimmäiset Neuvostoliiton liittolaisiksi.

Maalouf puhuu paljon maahanmuuttajien puolesta. ”Tällä vuosisadalla ei ole enää ulkomaalaisia, on vain matkakumppaneita”, Maalouf kirjoittaa. Ja toivoo, että kaikissa maissa ja kaupungeissa eri tahoilta kotoisin olevat ihmiset lakkaisivat näkemästä toisiaan vääristävän prisman läpi. Maahanmuuttajat voisivat olla kulttuurisia välittäjiä. Mutta vain, jos he pääsevät uuden maansa täysivaltaisiksi kansalaisiksi ilman, että heidän täytyy lakata olemasta sitä, mitä ovat. Maalouf tarjoaa muutenkin kulttuuria opastukseksi. Oman kulttuurin ja kielen lisäksi jokaisen kannattaisi opiskella lapsesta asti jotain muutakin kieltä ja kulttuuria. Näin syntyvä kulttuurien rihmasto vähentäisi pelkoja ja vihaa ja kannustaisi uskomaan ihmiskunnan yhteiseen seikkailuun.

Entä onko uudenlaisesta kulttuurista havaittavissa merkkejä? Maaloufin mukaan ei. Päinvastoin. Alkanut vuosituhat heijastelee äärimmäisen vanhanaikaisia ajatuksia. Ihmiset ovat hänen mukaansa eksyksissä. Eivät isien viitoittamalta tieltä vaan siltä tieltä, joka meidän pitäisi osoittaa lapsillemme. Aiemmat sukupolvet eivät sitä tietä ole kyenneet näkemään. Eikä yksikään aiempi sukupolvi ole sitä tietä tarvinnut yhtä polttavasti kuin me.

Ihan toivoton Amin Maalouf ei kuitenkaan voi olla. Ei hän muuten olisi jaksanut kirjoittanut tätä hienoa kirjaa…

perjantai 6. toukokuuta 2011

Lauren St John: Valkoinen kirahvi, Delfiinien laulu, Viimeinen Leopardi


Lauren St Johnin nuorille suunnattu trilogia sijoittuu Eteläiseen Afrikkaan. 11-vuotias Martine on menettänyt vanhempansa tulipalossa ja hänet lähetetään asumaan isoäitinsä Gwyn Thomasin luo Etelä-Afrikkaan Sawubonan luonnonsuojelualueelle. Heti Martinen saavuttua Etelä-Afrikkaan hän kuulee, että paikalliset asukkaat uskovat Sawubonaan saapuneen valkoisen kirahvin, hän kuulee myös afrikkalaisen legendan, jonka mukaan tytöllä, joka ratsastaa valkoisella kirahvilla on valta kaikkiin eläimiin. Matkalla lentokentältä isoäidin luo luonnonsuojelualueella työskentelevä Tendai vie Martinen tapaamaan tätiään Gracea, joka on zulu-heimoon kuuluva sangoma eli parantaja. Grace kertoo Martinelle tällä olevan lahjan, joka voi olla siunaus tai kirous. Sanat jäävät vaivaamaan Martinea.

Pian hän tutustuu Sawubonassa valkoiseen kirahviin, jonka nimi on Jemmy, ja oppii jopa ratsastamaan tällä. Martinella on vaikeuksia sopeutua uuteen kouluun, joten Jemmystä tulee hänen tärkein ystävänsä. Myös salametsästäjät ovat kiinnostuneet valkoisesta kirahvista, jonka monet uskovat olevan pelkkä legenda, sen turkista kun saisi paljon rahaa… Martine päättää pelastaa Jemmyn.

Trilogian toisessa osassa Delfiinien laulu Martine joutuu jättämään Jemmyn ja Sawubonan ja osallistumaan luokkaretkelle laivalle, joka seuraa sardiinien vaellusta KwaZulu-Natalin rannikkoa pitkin. Laivamatka kuitenkin keskeytyy myrskyyn, jonka seurauksena Martine luokkakavereineen päätyy autiolle saarelle delfiinien kuljettamana. Martinella on luokallaan vain yksi ystävä, Ben, ja muut kääntyvät heti haaksirikon alussa heitä vastaan. Martine ja Ben huomaavat saaren lähettyvillä hylyn, jonka salaisuuksiin he päättävät tutustua. Heidän hylkyvierailunsa seuraukset osoittautuvat todella pelottavaksi ja he tajuavat että niin he itse kuin ympäröivän meren delfiinit ovat suuressa vaarassa. Lasten on pelastettava delfiinit, olivathan nämä myös pelastaneet heidät.

Kirjasarjan viimeisessä osassa Viimeinen leopardi matkataan Martinen, Benin ja Gwyn Thomasin seurassa Matobon kukkuloille Zimbabween. Matobon luonnonpuistossa elää suuri leopardi, alueen viimeinen. Leopardi, Khan nimeltään, on salametsästäjien kaksinkertaisen kiinnostuksen kohteena. Toisaalta sen turkki olisi rahallisesti arvokas, sen lisäksi vanha legenda kertoo, että muinainen suuri aarre löytyy viimeisen leopardin viimeiseltä leposijalta, eli jos Khan saataisiin tapettua, samasta paikasta odotetaan löytyvän myös kultaa. Taas kerran Martine ja Ben huomaavat olevansa vaarassa yrittäessään pelastaa eläimiä ihmisten ahneudelta.

Lauren St Johnin trilogia edustaa nuorille suunnattua maagista realismia. Se on myös puheenvuoro ympäristön ja erityisesti yhä ahtaammalle ajettujen villieläinten puolesta. Vaikka tarinan päähenkilöt ovat lapsia, nauttii aikuinenkin Afrikan luonnon kuvauksista ja jännittävistä tarinankäänteistä. Suosittelen sarjaa lämpimästi kaikille maagisen realismin, eläinten ja Afrikan ystäville, samoin kuin kenelle tahansa lukemista kaipaavalle. Koska kyseessä on nuortenkirjasarja, ovat kirjat aika lyhyitä ja nopealukuisia, sivumäärät ovat parinsadan molemmin puolin. Ja vaikka sarjan toisen ja kolmannen osan takakannessa sanotaan kyseessä olevan itsenäisten jatko-osien, kehottaisin lukemaan kirjat järjestyksessä.

Kuvassa kirjailija Lauren St John. Kuvan lähde: Nemokustannus

tiistai 3. toukokuuta 2011

Eoin Colfer: Artemis Fowl - Atlantiskompleksi

Atlantiskompleksi on Artemis Fowl sarjan viimeisin osa. Tässä osassa Artemis joutuu pulaan, kuten aiemminkin, mutta tällä kertaa hän ei pystykään turvautumaan ylivoimaiseen älyynsä päästäkseen siitä pois. Tämä johtuu atlantiskompleksista. Entinen nuori rikollisnero on saanut tunnontuskia aiemmista rikoksistaan ja siksi häntä vaivaavat erilaiset pakkomielteet, hän esim. uskoo, että kaikki numeroon neljä liittyvät asiat tuottavat huonoa onnea (koska kiinan kielessä sana neljä on hyvin lähellä sanaa kuolema) kun taas luku viisi on hyvää onnea, niinpä hänen täytyy jopa puhua lauseilla, joiden sanojen määrä on viidellä jaollinen.

Tarinan alussa Artemiksella on hieno idea, hän on keksinyt miten maailma pelastetaan ilmastonmuutokselta. Suunnitelmaansa varten hän on kutsunut luottoystävänsä Islantiin, laskien tietysti että paikalla on tasan viisi henkilöä. Kaikki eivät kuitenkaan saavu paikalle ja yllättäen läsnäolijoita onkin vain neljä… Siitähän ei voi muuta seurata kuin että asiat menevät pahasti pieleen.

Lopulta Artemiksen mieli hajoaa ja vallan ottaa hänen alter egonsa Orion. Orion on kiltti ja romanttinen, mutta ei läheskään yhtä älykäs kuin Artemis. Ja tällä kertaa (taas vaihteeksi) Artemis/Orion, Holly ja Foaly ovat pahassa pulassa, eikä Orionin omituisiin mielenliikkeisiin olisi oikeasti aikaa, varsinkin kun Butler on joutunut poistumaan Artemiksen luota.

Mielestäni Artemis Fowl - atlantiskompleksi ei yllä aiempien Artemis Fowl kirjojen tasolle. Orionin korvatessa Artemiksen katoaa hahmosta se nerokkuus ja pirullisuus, joka tekee Artemiksesta Artemiksen. Nuoren rikollisneron ja keijujen väliseen kimuranttiin suhteeseen liittyy jännite, joka perustuu kaikkeen siihen, mitä heidän välillään on tapahtunut, Artemis on teettänyt keijuille päänvaivaa ja ollut suorastaan uhka heidän olemassaololleen, toisaalta hän on myös auttanut keijuja ja pelastanut heidät useampaan otteeseen. Hollyn ja Artemiksen väliselle jännitykselle ei myöskään tee hyvää Orionin yltiöromanttisuus. Vaikka itse pidän Artemis Fowl sarjasta ja innostuin kovasti, kun kuulin, että siitä on ilmestynyt taas uusi osa, toivoisin silti, että tämä osa olisi jäänyt tekemättä. Artemis-sarjaa kokonaisuutena kuitenkin suosittelen kaikille niille nuorten kirjojen ja/tai fantasian ystäville, jotka eivät ole siihen vielä tutustuneet.