”Ihminen on säilynyt hengissä tähän asti, koska hän ei ole tiennyt, kuinka toteuttaa toiveitaan. Nyt kun hän kykenee ne toteuttamaan, hänen on joko muutettava niitä tai tuhouduttava.”
Amin Maaloufin kirjan nimi pysäytti minut. Maailma järkkyy. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huolekkaammin huomaan tähyäväni tulevaisuuteen. Minkälainen maailma odottaa lapsenlapseni sukupolvea?
Maaloufkin on huolissaan. Hänen mielestään tämä vuosisata ratkaisee ihmiskunnan kohtalon. Ihmisen esihistoria on Maaloufin mukaan päättymässä. Se on ollut heimojen, kansakuntien, valtioiden, etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen sekä kulttuurien välisen taistelun historiaa. Tämä liiankin pitkä esihistoria on nyt tullut tiensä päähän. Nyt olisi osattava rakentaa ihmisten välille kaikki rajat ylittävää, uudenlaista yhteisvastuullisuutta. Se olisi uskonnoista riippumatonta, mutta ei uskonnonvastaista, se ylittäisi kansakuntien rajat, mutta säilyttäisi silti kulttuurien rikkauden. Maalouf peräänkuuluttaa uudenlaista, aktivoivaa humanismia, joka ei olisi minkään perinteen vanki, ei lankeaisi marxismin virheisiin, eikä toimisi länsimaiden poliittisena tai ideologisena aseena. Ilman tätä uutta yhteistä kulttuuria ihmiskunnan näkymät ovat synkkääkin synkemmät. Edessämme olevat ympäristö-, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat niin valtavia, että ilman täydellistä suunnanmuutosta vajoamme ennen pitkää barbariaan ja tuhoon.
Amin Maalouf on itse kahden kulttuurin, arabikulttuurin ja länsimaisen kulttuurin kasvatti. Hän on Libanonissa syntynyt ja jo vuosikymmeniä Ranskassa asunut kirjailija, joka on mm. kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin. Häneltä on suomennettu romaanit Samarkand ja Leo Afrikkalainen. Maalouf arvostelee molempia kulttuurejaan. Hän käy kirjassaan yksityiskohtaisesti läpi lähihistoriaa. Miten päädyimmekään Afganistanin, Lähi-idän ja Irakin kaltaisiin pattitilanteisiin? Länsimaailma ei ole syytön: kylmän sodan aikana se tuki islamisteja maltillisia ja uudistusmielisiä arabeja vastaan, koska koki jälkimmäiset Neuvostoliiton liittolaisiksi.
Maalouf puhuu paljon maahanmuuttajien puolesta. ”Tällä vuosisadalla ei ole enää ulkomaalaisia, on vain matkakumppaneita”, Maalouf kirjoittaa. Ja toivoo, että kaikissa maissa ja kaupungeissa eri tahoilta kotoisin olevat ihmiset lakkaisivat näkemästä toisiaan vääristävän prisman läpi. Maahanmuuttajat voisivat olla kulttuurisia välittäjiä. Mutta vain, jos he pääsevät uuden maansa täysivaltaisiksi kansalaisiksi ilman, että heidän täytyy lakata olemasta sitä, mitä ovat. Maalouf tarjoaa muutenkin kulttuuria opastukseksi. Oman kulttuurin ja kielen lisäksi jokaisen kannattaisi opiskella lapsesta asti jotain muutakin kieltä ja kulttuuria. Näin syntyvä kulttuurien rihmasto vähentäisi pelkoja ja vihaa ja kannustaisi uskomaan ihmiskunnan yhteiseen seikkailuun.
Entä onko uudenlaisesta kulttuurista havaittavissa merkkejä? Maaloufin mukaan ei. Päinvastoin. Alkanut vuosituhat heijastelee äärimmäisen vanhanaikaisia ajatuksia. Ihmiset ovat hänen mukaansa eksyksissä. Eivät isien viitoittamalta tieltä vaan siltä tieltä, joka meidän pitäisi osoittaa lapsillemme. Aiemmat sukupolvet eivät sitä tietä ole kyenneet näkemään. Eikä yksikään aiempi sukupolvi ole sitä tietä tarvinnut yhtä polttavasti kuin me.
Ihan toivoton Amin Maalouf ei kuitenkaan voi olla. Ei hän muuten olisi jaksanut kirjoittanut tätä hienoa kirjaa…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti