Elämää järjen tuolla puolen

Muun muassa Francis Picabian suuhun on laitettu sitaatti, kun taide saapuu paikalle, elämä katoaa pois.
Modernin ajan taide on etsinyt elämää järjen maailman ulkopuolelta.
Itä-karjalasta, Tyynen valtameren saarilta, mielisairaaloista, lastentarhoista, eläintarhoista, päihteistä.



Ensimmäisen maailmansodan mielettömyydessä syntynyt Dada löysi rationaalisen maailman takaa viattoman kauneuden. Kurt Schwitters on Dadan tärkeimpiä taiteilijoita. Ursonate-runoa on sanottu 1900-luvun tärkeimmäksi äänirunoksi. Ja jos me elämme audiovisuaalisen kulttuurin aikaa, kaipa runoa voi tällä hetkellä pitää 1900-luvun tärkeimpänä runona.

Valikoima Ursonate-runon tulkintoja.
Ursonate-runon teksti.

Mikä tekee tästä runosta ajankohtaisen nyt?

Keskustelu Juha Vuorisen teosten arvosta palautti mieleeni ikivanhoja juttuja.
Pari vuosikymmentä sitten elokuvatutkijat Turussa tutkivat innolla Uuno Turhapuro -elokuvia.
Jos Uunoja tutkimalla löytää tärkeitä asioita ajastamme ja kulttuuristamme, eivätkö Uunot ole silloin suurta taidetta?
Mikä on teoksen ja tulkinnan suhde?
Jos me elämme pinnallisessa, tyhmässä ja rumassa maailmassa ja jos me olemme yhtä kauheita kuin aikamme, millaista tämän ajan taiteen silloin pitäisi olla?

Pitäisikö minun lukea Juha Vuorista?
Jos hän on aikamme luetuimpia suomalaisia kirjailijoita, hänen kuvansa 2000-luvun Suomesta ja suomalaisuudesta täytyy olla merkityksellinen.

Ehkä pitäydyn kuitenkin korkeassa taiteessa.
Jatkan Ursonate-runon eri tulkintojen kuuntelemista.
Runo tuo minulle hyvän mielen.
En edes yritä ymmärtää miksi.
Ehkä kyse on alkuperäisestä kauneudesta.
Totuudesta.

Tätä kirjaa kenenkään ei pitäisi lukea

Kirjastossa työskentelevänä tulee joskus tartuttua myös kirjoihin, jotka paljastuvat lähemmin tarkasteltuina ns. kirjallisessa muodossa olevaksi ulosteeksi. Tämä kirja on niin perseestä, että se on valmiiksi jauhettu, sulatettu, puserrettu ulos ja sen jälkeen viimeiset jäljet älykkyydestä on pyyhitty pois Myrkky-lehden vuoden 1992 jouluspesiaalilla.

En edes lähde kertomaan, kuinka huonoja ja tylsiä henkilöhahmoja kirjassa on. En edes jaksa selittää kirjan juonta, joka on yhtä moniulotteinen kuin herra Vuorisen huumorintaju hänen kurkottaessaan yhä syvemmälle viemäriin etsien sitä pienintä yhteistä nimittäjää. Hämmästyttävää kyllä, alle 15-vuotiaiden ostokyky on näköjään kovaa tasoa: kaksitoista Vuorisen pokkaria on nimittäin ylittänyt Kultapokkari-rajan (20 000 myytyä kirjaa). Tämä on kirjastotyöläiselle kova paikka.

PS. kakka, pissa ja ripuli.. ainiin, peräpukamat.

Nämä kirjat jokaisen pitäisi lukea

Tässä tarjoan subjektiivisen näkemykseni neljästä kaunokirjallisesta kirjailijasta ja teoksesta, jotka jokaisen kaunokirjallisuuden ystävän pitäisi tuntea. Oikeastaan mieluiten kaikkien tulisi nämä tuntea, mutta kun suurelle osalle ihmisistä on ylpeilyn aihe ettei ole lukenut Aapisen jälkeen yhtään kirjaa, niin kannattanee unohtaa tämä toive.

Ernest Hemingway

Hemingwayn kirjoissa ei yleensä tapahdu mitään kovin ihmeellistä ja kerrontakin on hyvin toteavaa ja lakonista. Mutta sinänsä yksinkertaisten tarinoiden alle kätkeytyy paljon. Hemingway on mestari piilottamaan rivien väliin jännitteitä ja ajatuksia, jotka eivät heti aukea. Tästä syystä hänen tarinoissaan on uskomaton tenho ja veto, jota on vaikea selittää. Hemingwayn teoksissa ei ole juuri mitään yhteistä hänen machon imagonsa kanssa. Itselleni merkittävimpiä Hemingwayn teoksista ovat romaanit Ja aurinko nousee, Kenelle kellot soivat ja Jäähyväiset aseille sekä muutamat novellit novellikokoelmissa Kilimandsaron lumet ja Nick Adamsin tarina. Hemingwayn teoksia voisi analysoida loputtomiin ja aina löytyisi jotain uutta.

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Äärimmäisen nerokas teos. Psykologinen ja jännittävä. Jos uuden taiteen perusteena pidettäisiin sitä, että sen tulee olla aiemmin tehtyä parempaa (en tiedä mistä tämän absurdin ajatuksen keksin), niin eipä Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen olisi paljon ollut syytä julkaista kaunokirjallisuutta. Jos lukee elämänsä aikana vain yhden kaunokirjallisen teoksen, niin sen olisi syytä olla tämä. Olkoonkin, ettei tämä ole siitä helpoimmasta päästä.

Peter Høeg

Høegin teokset ovat kaksijakoisia. Niissä on jotain tuttua tuntemastamme maailmasta ja jotain hyvin outoa, unenomaista. Niitä lukiessa tulee usein tunne kuin ymmärtäisi jotain uutta, muttei kykene selittämään itselleen mitä. Teoksiin on ladattu paljon merkityksiä, kerroksia ja yhteiskuntakritiikkiä. Ne eivät päästä helpolla, mutta palkitsevat aina. Tärkeimpinä Høegin teoksina pidän surrealisminkin rajamailla käyvää sukukertomusta Kuvitelma 20. vuosisadasta, hyvin yhteiskuntakriittistä teosta Rajatapaukset ja bestselleriksikin noussutta outoa dekkariksi naamioitua teosta Lumen taju. Mielestäni Høeg ansaitsisi ehdottomasti kirjallisuuden Nobelin, koska on merkittävin nykykirjailija.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

Tässä romaanissa on kaikkea. On tarina, on toinen tarina, on kolmas tarina... Kritiikkiä vähän joka suuntaan, mystiikkaa, realismia, ajankuvaa. Järjetön määrä kerroksellisuutta ja kuitenkin kaikki pysyy hyvin kasassa. Saatana saapuu Moskovaan on ihmeellinen tarina. Lukematta tätä teosta ihminen on vajaa.


Näihin teoksiin kehotan kaikkia tarttumaan. Olen kuitenkin realisti ja olen tyytyväinen, jos tämän ansiosta edes yksi ihminen lukisi edes yhden näistä suosittelemistani teoksista.

(joudun pahoittelemaan sovinistisuuttani kirjallisen makuni kohdalla)

Miksi runous ei kiinnosta?

Kirjastomme informaatikko Jaakko kirjoitti eilen Facebookissa: "e76al 9.11.2009. 2.2: 469 ennen 2009 luotua nidettä. Näistä 216 0-lainanidettä 2009. 129 nidettä kukaan ei ole halunnut vuosina 2008+2009." Suomeksi tuo tarkoittaa sitä, että Entressen kirjaston runokirjoista miltei puolet on sellaisia, joita ei ole tänä vuonna lainattu kertaakaan.

Miksi runous ei kiinnosta ihmisiä (näköjään ainakaan täällä Keski-Espoossa)? Onko Suomi tunnekylmä insinööriyhteiskunta, kuten jotkut ihmiset sanovat, jossa ei koeta tarvetta runouden tarjoamille näkökulmille? Jos ubiikkiyhteiskunnan ihmiset eivät ymmärrä tarvitsevansa runoutta, se ei tarkoita sitä, ettei runoutta enää tarvita. Päinvastoin runoutta todella tarvitaan yhteiskunnassa joka näyttää unohtaneen ajattelun ja älyllisyyden ja on uhrannut itsensä viihteelle. Tämän on muututtava! Runouden arvostus on palautettava!

(Pyydän anteeksi tätä sekavaa avautumistani.)

Schildtsin ja Atenan kirjallinen ilta

Kävin Schildtsin ja Atena-kustannuksen järjestämässä kirjallisessa illassa kuuntelemassa mitä (suomenkielistä) tarjottavaa kyseisillä kustantamoilla on tänä syksynä. En varsinaisesti pettynyt, koska en olettanutkaan, että heillä olisi ollut tarjota mitään uutta mielenkiintoista kaunokirjallisuutta. Valitettavasti myös heidän esittelemänsä uusi tietokirjallisuus vaikutti lähinnä lahjakirjoilta. Siis sellaisilta kirjoilta, joita ostetaan vain lahjaksi ja joita lahjan saaja ei koskaan lue. Hyvänä esimerkkinä tällaisista kirjoista etenkin näin isänpäivänä käy Atena-kustannuksen julkaisema Isän keittokirja.

Kirjailijahaastatteluiden kanssa esiin nostettiin seuraavat teokset:

-Marianne Peltomaan Pimeä portaikko vaikutti tavanomaiselta dekkarilta. Se ei herättänyt mitään kiinnostusta. Sain kirjan tilaisuudesta lähtiessäni lahjaksi ja annoin sen heti pois.

-Sirpa Kivilaakson Satukuningatar Anni Swan vaikutti pätevältä elämäkerralta, jossa herkutellaan varsinkin Swanin suhteilla kuuluisiin runoilijamiehiin Otto Manniseen ja Eino Leinoon. Kyseinen teos löytää varmasti lukijansa.

-Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on ilmeisesti jonkinlainen pseudofilosofinen esitys muumitarinoiden ja eksistentialistisen ajattelun yhteydestä. Yhteys kuulosti vähän väkisin väännetyltä, eikä minulle selvinnyt mitä aiheita teos varsinaisesti käsittelee. Kirjailija yritti olla haastattelussa hauska onnistumatta siinä.

-Ulla Ahvenniemen ja Laura Lähteenmäen Mistä on omat talot tehty on tietokirja omakotitalon rakennuttajan arjesta. Naisnäkökulmaisena se kuulemma käsittelee myös aiheeseen liittyviä tunteita, jotka on aiemmissa aihetta käsittelevissä teoksissa unohdettu. Teos saattaa kiinnostaa taloa rakennuttavaa naista, joten minun on vaikea arvioida sen kiinnostavuutta.

Lisäksi Schildts halusi nostaa esiin kaksi ruotsalaiskirjailijaa, joiden haastattelut näytettiin valkokankaalta ruotsiksi ilman tekstitystä. Ratkaisu oli tyylitön ja kömpelö. Siksi en mainitse niistä tämän enempää.