Mats-Eric Nilsson: Petos lautasella

Luin syksyllä Hesarin artikkelin Mats-Eric Nilssonin teoksesta Aitoa ruokaa ja kiinnostuin aiheesta. Kyseistä teosta ei kuitenkaan vielä silloin ollut HelMet-kirjastojen kokoelmissa, joten lainasin saman kirjoittajan toisen aihetta käsittelevän kirjan Petos lautasella.

Kirjassa kerrotaan, miten elintarvikkeiden tuottajat muokkaavat keinotekoisesti ruoan makua ja koostumusta voitontavoittelun kannustamina. Useat tutuilla nimillä ruokakaupassa myytävät elintarvikkeet ovat jotain aivan muuta kuin ne väittävät olevansa. Tiesitkö muuten, että tavallisessa vaniljajäätelössä ei ole vaniljaa ja tuorepuristettu appelsiinimehu on voitu puristaa miltei vuosi ennen kauppaan toimittamista? Tai tiesitkö, että joidenkin teollisten leipien valmistuksessa käytetään prosessin apuaineena sian haimasta saatua fosfolipaasia. Koska kyseessä on prosessin apuaine, joka ei jää valmiiseen tuotteeseen, siitä ei tarvitse mainita tuoteselosteessa.

Olisin ollut erityisen kiinnostunut erilaisten lisäaineiden terveysvaikutuksista, mutta niitä kirjassa käsitellään vain ohimennen ja satunnaisesti. Elintarvikkeessa olevat lisäaineet kertovat kuitenkin aina jotain elintarvikkeen laadusta: Kun tuotteeseen pitää lisätä sen koostumusta parantavia ja makua muuttavia lisäaineita, voidaan olettaa, että tuotteen muut raaka-aineet ovat niin huonolaatuisia, että niitä ei pystyisi nauttimaan ravinnoksi ilman lisäaineita.

Teoksessa siis käydään läpi erilaisia ruoan muokkauskeinoja ja syitä niiden käyttöön. Lisäaineita ja "huijauksia" kehotetaan välttämään, mutta välillä perustelutta. Turhien lisäaineiden välttelyn avuksi kirjassa on lista lisäaineista ja luettelo aidon ruoan tuottajista ja kaupoista Suomessa. Teos on siis alunperin kirjoitettu ruotsalaisesta näkökulmasta, mutta se on käännöksen yhteydessä lokalisoitu Suomeen.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Lukaisin (sic) tuossa Petri Tammisen uusimman, kun se tuli kirjastomme valikoimaan. Romaani käsittelee samaa aihetta kuin Tammisen muutkin teokset: miehenä olemisen haasteita. Vai käsitteleekö se sittenkin Petri Tammisen miehenä olemisen vaikeuksia? Vaikka teoksen tiedostaa romaaniksi, sitä ei voi olla lukematta elämäkertana. Päähenkilön nimi on Petri Tamminen ja ainakin kaikki hänen elämänsä ulkoiset puitteet ovat samat kuin kirjailija Petri Tammisella. Petri Tamminen kotonaan Vääksyssä, Petri Tamminen kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan, Petri Tamminen Mukkulan kirjailijakokouksessa paneelikeskustelussa. Petri Tamminen kiroamassa kuinka Miika Nousiainen julkaisee romaanin samasta aiheesta, mistä Tamminen on juuri itse kirjoittamassa, ja tekee sen tietysti paremmin, kuin mihin Tamminen kykenee. Mutta ei Petri Tammista pakenemassa poliisia varastetulla autolla Kossua juoden, kuten Kari Hotakaisen itsensä mukaan nimeämä romaanihenkilö.

Tamminen luo päähenkilöstään lohduttoman kuvan ihmisenä, joka ei koe ikinä täyttävänsä itsensä eikä muiden ihmisten häneen kohdistamia odotuksia. Hän taistelee ujoutensa kanssa elämänsä läpi, tilanteesta toiseen ja kokee aina jotenkin epäonnistuvansa ja olevansa riittämätön. Toivon todella, että oikean kirjailija Petri Tammisen elämä ei ole samanlaista kuin hänen päähenkilönsä.

Muita hyviä ominaisuuksia ei lukeudu Tammisen tuotannon parhaimmistoon, mutta ihan lukemisen arvoinen teos se on.

Jonathan Safran Foe: Eating Animals

” The everyday horrors of factory farming are evoked so vividly, and the case against the people who run the system presented so convincingly, that anyone who, after reading Foer's book, continues to consume the industry's products must be without a heart or impervious to reason, or both” J. M. Coetzee

Eating Animals on Jonathan Safran Foerin kirja joka käsittelee, kuten nimikin jo vähän vihjaa, lihan syöntiä. Etten karkottaisi kaikkia lukijoita näin alkuun haluan kuitenkin todeta ettei kirja ole veganismin tai kasvisruokavalion manifesti. Kuten kirjailija itsekin toteaa hän vain halusi selvittää itselleen ja perheelleen mitä liha on, mistä se tulee ja miten se on tuotettu. Foer kuitenkin tunnustaa, että kauan ei asia pysynyt henkilökohtaisena tutkimusretkenä lihan maailmaan vaan muuttui haluksi tuoda vastaukset myös muun maailman tietoon.

Kirja keskittyy pääasiassa tuotantoeläinten (broileri, nauta, sika yms.) hyvinvointiin Yhdysvalloissa.Tosin tuotantoeläimistä meidän suomalaistenkin kauppojen lihatuotteet on pääasiassa tehty joten uskon, että hyvin yleismaailmallinen ilmiö on käsittelyssä. Foer haali tietoa mitä oudoimmilla tavoilla, kuten esimerkiksi vierailemalla salaa kalkkunatilalla aktivistin kanssa ja käymällä teurastamossa toimittajaa esittäen. Kirja kertookin kirjoittajansa ajatuksia ja henkilökohtaisia kokemuksia tehotuotantotiloilta. Kun lihasta on kyse on myös pakko perehtyä kalastukseen ja kalantuotantoon, jota kirjassa käsitellää lyhyehkösti mutta ytimekkäästi. Teosta on elävöitetty mukavasti kirjailijan matkallaan kohtaamien ihmisten kuten tilanomistajien tai vaikkapa teurastamotyöntekijöiden omilla pienillä ”tarinoilla”.

Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta teksti oli hyvin helppolukuista olematta kuitenkaan puuduttavaa kuten joissakin tietokirjoissa. Foerin kaunokirjallisuustausta näkyy hyvässä mielessä kirjan kirjoitustyylissä. Jos englanti sujuu edes kohtalaisesti ja aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti ainakin yrittää lukea kyseinen kirja.

Teoksen tarkoitus on täyttää se tyhjiö mikä nykypäivän ihmisellä on kun kyse on lihasta. Kuka oikeasti tietää mistä se marketin jauheliha, broileri tai vaikkapa kirjolohi tulee? En usko, että kovinkaan moni. Allekirjoittaneelle lukukokemus oli ainakin hyvin valaiseva. Vai emmekö vain halua tietää? Onko helpompi vain olla ajattelematta asiaa?

Tom Clancy: Kremlin kardinaali

Kiinnostavatko kylmän sodan kansainvälinen politiikka, militaariteknologia ja pikkutarkasti kuvatut sotilasoperaatiot? Ei se mitään, minua kiinnostavat. Siksi valitsin kesän hömppälukemiseksi kaikki clancyt lukeneen kaverini suosituksesta Kremlin kardinaalin, vuonna 1988 kirjoitetun jännärin kylmän sodan suurvaltapolitiikasta. Viimeksi olen Tom Clancyn teoksia lukenut joskus lukioikäisenä.

Kremlin kardinaalissa oli paljon sitä mitä odotinkin, mutta valitettavasti myös paljon sellaista mistä en pitänyt. Clancylla on paljon sellaisia maneereita ja teemoja, jotka olin jo miltei unohtanut. Hänen jatkuva tarpeensa stereotypisoida eri maiden kansalaisia (yleensä venäläisiä) ja pyrkimyksensä tehdä kirjojensa päähenkilöstä Jack Ryanista yli-ihminen laittavat välillä oksettamaan. Rivien väliin piilotettu homoseksuaalikritiikki sen sijaan sai minut melkein lopettamaan kirjan lukemisen kesken. Tässä tapauksessa tärkein, eli juoni, kuitenkin veti sen verran hyvin, että minun oli teos lopulta luettava loppuun.

Clancylla on, tai ainakin oli, jännä tapa yrittää ennustaa sotilasteknologian kehitystä. Esimerkiksi Naton ja Varsovan liiton välistä sotaa kuvaavassa teoksessa Myrsky nousee Natolla on käytössään tutkassanäkymättömiä F-19-pommikoneita. Todellisuudessa F-19 jäi vain prototyypiksi ja Yhdysvaltain ilmavoimat valitsivat aikoinaan ensimmäiseksi tutkassanäkymättömäksi koneekseen F-117:n. Kremlin kardinaalissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittelevät kilpaa laseria jolla voisi räjäyttää mannertenvälisiä ydinkärkiohjuksia lennosta. Idean kyseisiin lasereihin Clancy lienee saanut Ronald Reaganin Tähtiensota-projektista, joka kuoli ja kuopattiin joskus 80-luvulla. Vielä hämmästyttävämpi teknologinen innovaatio teoksessa on neuvostoliittolaisten kehittämä laite, joka mykistää ihmisen. Teoriassa on toki mahdollista lähettää puhuvaa ihmistä kohti täsmälleen tämän puhetta vastaava vastakkainen ääniaalto (vaikea selittää, kun en ole fyysikko), jolloin puhujan ääntä ei kuulu, mutta käytännössä se lienee mahdotonta. Ainakaan en ole kuullut, että sitä olisi koskaan missään edes yritetty kokeilla.

Kuten jo aiemmin totesin, juoni vakoojaseikkailuineen, taisteluineen ja juonitteluineen kuitenkin toimii tarpeeksi hyvin. Teoksen edellä mainitsemieni heikkouksien ja Clancyn kehnon kirjoitustaidon ja täysin epäuskottavien dialogien vuoksi en oikein voi Kremlin kardinaalia suositella kenellekään. Sinänsä jännittävän juonen vuoksi sen kuitenkin luin kokonaan.

Erityismaininta tahattomasta komiikasta menee kirjan suomentajalle: Jääkiekko-ottelukohtauksen "tukipelaajat" ja "sivustahyökkääjien keskitykset" eivät oikein auenneet edes jääkiekkoa parikymmentä vuotta aktiivisesti seuranneelle penkkiurheilijalle.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin Maata ja tuhkaa kertoo surusta ja kärsimyksestä, siitä miten eri tavoin ihmiset surunsa kantavat, miten surra sellaisten ihmisten keskellä, joilla kaikilla on paljon surtavaa. Tarina sijoittuu Neuvostoliiton ja Afganistanin 80-luvulla käymään sotaan. Dastaguir on menettänyt Neuvostoliiton hyökkäyksessä vaimonsa, lapsensa ja miniänsä. Hän matkaa pojanpoikansa Jassinin kanssa kertomaan ainoalle eloonjääneelle pojalleen Muradille, että tämän äiti, vaimo ja sisarukset ovat kuolleet. Henkiin ovat jääneet vain itse Dastaguir ja Muradin poika Jassin, joka hänkin on menettänyt kuulonsa, vaikkei sitä ymmärräkään. Miltä sellaista viestiä tuntuu kantaa, miten sen voi kertoa?

Muodoltaan Maata ja tuhkaa on hieman poikkeuksellinen kaunokirjallinen teos. Se on niin lyhyt, ettei sitä oikein täyspitkäksi romaaniksi voi laskea. Tarina kertoo yhdestä päivästä, sisältäen toki takaumia, joten sen puolesta teos menisi novellistakin. Novelliksi se on kuitenkin ehkä liian pitkä ja on hyvä ettei sitä novellina ole julkaistu, koska vahvana tarinana se ei olisi omimmillaan novellikokoelmassa vain yhtenä muiden joukossa. Toinen erikoisuus teoksessa on sen kertojaratkaisu. Kertoja on eräänlainen sinäkertoja. Se puhuttelee päähenkilö Dastaguiria; välillä todeten, välillä jopa käskien, mutta kuitenkin kaikkitietävänä. Ratkaisu on virkistävän epätavanomainen ja toimiva.

Rahimin teos on raskas ja emotionaalisesti voimakas. Siinä on jotain erilaista, jotain sellaista mitä kaikkiin kirjoihin kaipaisi, mutta jota ei osaa määritellä edes sen kohdatessaan. Maassa ja tuhkassa kaikki on paikallaan. Suosittelen kaikille jotka uskaltavat tuntea.

Vesa Haapala: Termini

Termini on Vesa Haapalan toinen runokokoelma. Siinä missä hänen palkitun esikoiskokoelmansa nimi oli Vantaa, on toinen kokoelma nimetty Rooman päärautatieaseman mukaan. Rooma on teoksessa vahvasti läsnä ja huvituinkin ajatuksesta, että nyt on runoilija lähtenyt apurahan turvin Roomaan kirjoittamaan runoja, eikä voi olla leveilemättä asialla.

Termini nimittäin kertoo runojen kirjoittamisesta Roomassa. Mutta kertoo se paljon muustakin: parisuhteesta ja rakkaudesta, nykyhetken ja historian kohtaamisesta, uskosta ja epäilemättä myös paljosta muusta, jota en ole ymmärtänyt tai huomannut. Haapala on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori ja se näkyy hänen runoissaan. Ne ovat laajoja ja rönsyileviä ja täynnä intertekstuaalisia viittauksia, joista useimmat jäävät keskivertolukijalta huomaamatta.

Ehkä Haapala on itsekin huomannut (vai liekö huomio kustannustoimittajan?) moniulotteisten runojensa olevan niin sanotusti hieman vaikeita ja niinpä kirjan lopussa onkin lukijan helpotukseksi kolmen sivun verran huomautuksia runoihin. Olen törmännyt tähän ilmiöön aiemminkin, enkä ole siitä kovin innoissani. Kyllä runoilijan pitää kyetä kertomaan haluamansa asiat runoissa itsessään, niin että runoja ei tarvitse erikseen selitellä.

Kuten miltei kaikki suomeksi julkaistu runous on myös Termini laadukasta lyriikkaa. Päiväkirjamaisen proosarunon ja perinteisemmän runouden vuorottelu pitävät usein pidempään runoja lukiessa vaivaavan turtumuksen poissa, vaikkakin viimeisten sivujen kokeellisesti ladottujen runojen kohdalla väsymys alkoi hiljalleen tehdä majaa pääkoppaan.

On tietyllä tavalla hienoa, mutta myös surullista, että kaikkien muiden uusien kotimaisten runoteosten tapaan Termini löytyy jatkuvasti kirjastomme runohyllystä. Uusi kotimainen runous on laadukasta, eikä runojen lukeminen ole millään tavoin vaikeaa, kuten useat tuntuvat luulevan. Siis, hyvät ihmiset, tulkaa kirjastoon lainaamaan runoja.

Herta Müller: Redan då var räven jägare

Herta Müller räknas inte till dom lättlästa precis - och därför vågade jag mig inte på att läsa den på originalspråket. Men den här boken var troligen för mig den rätta introduktionen till vår senaste Nobelpristagares författarskap! Jag känner inte Herta Müller från tidigare, har ingen annan bok att jämföra med. Språket är speciellt, poetiskt. Kapitlen är rubricerade och inte för långa - de kan läsas separat - men ändå går handlingen hela tiden framåt.

Det som stannar i minnet från den här boken är framförallt GLÄDJELÖSHETEN. Tröstlösheten, hopplösheten, allt det gråa, fula: spottet, cigarrettfimparna, flugorna...Den hotfulla stämningen, diktatorns pannlock, krossade nötskal med innehåll som hjärnor... solroskärnorna folk spottar omkring sig...popplarna som hon talar om på nästan alla sidor. Rädslan, fasan, som personifieras i RÄVSKINNET som ligger på hennes golv, räven som vartefter dagarna går förlorar svans, tassar: Någon har varit inne i hennes lägenhet medan hon är på jobb...

Antti Hyry & UUNI

Enpä olisi uskonut että UUNI olisi tämän vuoden lukuelämyksiäni! Kaiken tämän elämän kiireen keskellä : SLOW LIFE! Yess!

Olen Hyryn kanssa muurannut uunia varvi varvilta, pingottanut puna/valkoisia lankoja, välillä jännitin: tuleeko tästä yhtikäs mitään? Antti ja minä - Osaammeko muurata ylipäänsä? Mitenkä se reikä sinne välikattoon... ja savupiippu???
Luotihan siihen tarvitaan! ja kuviosaha..."

"Jos ihminen ottaa asiakseen muurata talon, niin se voi muurata, vaikka ei ole muurarin koulutusta: ensin pannaan laasti ja sitten tiili, ja se täytyy muistaa... Se vain vaatii semmoista ryhtymistä, ja sitä osaa muurata, kun aloittaa." Näin sanoo Pietari Hyryn kirjassa.
Ja minä uskon siihen nyt, kun olen vihdoin saanut ensimmäiset rieskat ja orsileivät uunista.

Kaikkia sanoja en ymmärtänyt: en tiedä mikä on lattiajuoksu tai... mutta en välitäkään. Paljon uusia sanoja kuitenkin opin (esim.arina) ja LIPPONEN! (luulen että ent. pääministerimme nimi tarkoittaa jonkinlaista jalkinetta?)
Kirja oli minulle yllätys - ja suuri nautinto!

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on eräänlainen jatko-osa Kjell Westön edelliselle Finlandia-palkitulle teokselle Missä kuljimme kerran. Kummatkin teokset lukeneet ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet innokkaita vertailemaan teoksia ja ovat poikkeuksetta päätyneet moittimaan tätä uusinta edeltäjäänsä huonommaksi. Missä kuljimme kerran oli kieltämättä poikkeuksellisen hieno historiallinen romaani, mutta ei Älä käy yöhön yksin mielestäni siitä ainakaan paljon jää.

Teoksen tarina alkaa 1960-luvun alusta ja kulkee aina nykypäivään asti. Painopiste on kuitenkin 60-, 70- ja 80-luvun Helsingissä, kunkin ajan ilmiöissä, kuten musiikissa, ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Niin, Helsingissä... Teoksen päähenkilöksi nousee edeltäjänsä tapaan henkilöhahmojen ohi Helsinki. Westö osaa kyllä laittaa Helsingin elämään aikakaudesta riippumatta. Ehkä hänen maalaileva tyylinsä sopii Helsingin tai yleensäkin kaupunkielämän kuvaukseen. Kiivasrytmiseen kaupunkielämään hypätään kyllä mukaan, mutta vain sisällöllisesti. Ilmaisu pysyy ilmavana ja sopivan rauhallisena, niin että lukija ehtii aistia tunnelman.

Yksi Westön ratkaisuista jäi mietityttämään ja se on aiheesta käytyjen nettikeskusteluiden perusteella mietityttänyt myös muita: Miksi Westö on luonut Helsinkiin fiktiivisen lähiön Männistön? Kaikki kantakaupungin paikat ovat todellisia olemassa olevia, mutta tämä yksi lähiö jota käsitellään on täysin keksitty. Männistön on ilmeisesti tarkoitus kuvata stereotyyppistä lähiötä ja siinä onnistutaankin, mutta jotenkin lähiön fiktiivisyys kaihertaa koko ajan kirjaa lukiessa ja lopulta on vaikea nähdä syytä, miksi Westö ei ole valinnut Männistön tilalle jotain todellista lähiötä. Itselleni tuli mieleen, että ehkä lähiöt ovat Westölle niin tuntemattomia ja ehkä hieman merkityksettömiä, että hän ei viitsinyt paneutua niihin tarpeeksi, jotta voisi kirjoittaa uskottavasti, vaan oikaisi luomalla oman lähiön. No, tämä on toki täysin valistumatonta arvailua, ja haluan uskoa, että kirjailijalla oli ratkaisuunsa ylevämmät syyt, varsinkin kun tiedetään Westön tekevän valtavasti taustatyötä romaaneitaan varten .

Kokonaisuutena pidin kirjaa mainiona. Henkilöhahmot ovat juuri sen verran epäuskottavia, että ne ovat kiinnostavia ja kaksiosainen juoni pysyy hienosti kasassa pitkistä ajallisista hypyistä huolimatta. Westö on uskollinen kirjoitustyylilleen, eikä hänen siitä kannattaisikaan tinkiä, koska se toimii. Westö on eittämättä yksi Suomen eturivin kirjailijoista ja nyt odottaisin hänen jättävän Helsingin lähihistorian aiheena taakseen ja siirtyvän eteenpäin. Tästä onkin hieman viitteitä ilmassa, sillä hän on kertonut, että Älä käy yöhön yksin on hänen "Helsinki-kvartettinsa" viimeinen osa.

Encyclopedia Idiotica ja A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008

Ensin on tunnustettava kirjoittajan lähtökohdat: Olen fanittanut CMX:ää kohta 15 vuotta ja pidän sitä vähintään Suomen merkittävimpänä rockyhtyeenä. A.W. Yrjänää sen sijaan pidän mielenkiintoisimpana suomalaisena julkisuuden henkilönä. Näistä lähtökohdista siis tartuin Encyclopedia Idioticaan ja A.W. Yrjänän Päiväkirjaan.

CMX-yhtyeen laulaja-basisti A.W. Yrjänä ja kitaristi Janne Halmkrona ovat vastailleet CMX:n nettisivuilla fanien ja muiden sivuilla kävijöiden lähettämiin kysymyksiin vuodesta 1995 lähtien. Kysymyksiä ja vastauksia on kuulemma kertynyt paperille tulostettuna yli 6000 liuskaa ja tästä lähdeaineistosta Tuukka Hämäläinen toimitti 600-sivuisen kirjan. Kysymykset käsittelevät itse bändin ja sen musiikin lisäksi melkein kaikkea mahdollista: esiimerkiksi bändin jäsenten suosikkikirjoja, -bändejä ja -ruokia, uskontoa, filosofiaa, tekijänoikeuslainsäädäntöä. Bändi vastaa välillä asiallisesti ja perustellen, välillä täysin asiattomasti kysymyksen lähettäjää soimaten.

Teos oli varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka olenkin koko kysymyspalstan vuosien saatossa läpi lukenut. Kirjassa kysymykset oli jäsennetty aihepiireittäin (netissä ne ovat kronologisessa järjestyksessä) ja se antoi niihin uuden perspektiivin. Löysin kirjasta myös kaksi itse lähettämääni kysymystä (joista toisessa oli yhdyssanavirhe!). Itse siis viihdyin teoksen seurassa, mutta on vaikea kuvitella, että muut kuin CMX-fanit siitä paljon irti saisivat.

A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008 mennee samaan sarjaan Encyclopedia Idiotican kanssa, eli siitä tuskin ovat kiinnostuneet muut kuin CMX-fanit. Teoksena se on kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi ja toki myös vakavampi esitys taiteilijan elämästä. Teoksen alun 30-vuotias Yrjänä on ahdistunut ja masentunut taiteilija, joka teoksen aikana kasvaa ja eheytyy ihmisenä. Päiväkirja 1995-2008 on juuri sitä mitä päiväkirjat ovat: kasvutarina.

Elämänsä tapahtumien ohella Yrjänä kirjoittaa paljon taiteellisista, filosofisista ja yhteiskunnallisista pohdinnoistaan. Päiväkirjaa ei tekijän ja kustantajan mukaan ole sensuroitu, kuin sellaisissa kohdissa, missä kerrotaan henkilökohtaisuuksia muiden kuin Yrjänän ja hänen vaimonsa elämästä. Useista henkilöistä käytetään kirjassa pelkkää nimikirjainta, mutta siitä huolimatta tunnistin ainakin yhden kirjassa ryöpytetyn T:n. Suosittelen Yrjänän Päiväkirjaa kenelle tahansa moderneista elämäkerroista, runoudesta, filosofiasta tai taiteilijuudesta kiinnostuneelle.

On täällä parvekekin

Ensin puretaan muuttolaatikoita. Jossain vaiheessa asunto muuttuu kodiksi, seinät heräävät hymyilemään ja ”Lattia pitää mattoa askeltesi alla kun laulat violettaparraa: elämälle kiitos, sain siltä paljon. Sain 67 neliötä.”

Pakko myöntää, että pidin Anja Erämajan runokokoelmasta Kuuluko tämä teille jo ennen kuin olin lukenut siitä riviäkään. Radiosta oli korviini osunut pari runoa, jotka sivalsivat mieltä. Olin myös pitänyt paljon hänen ensimmäisen kokoelmansa (Laulajan paperit) kirpeästä huumorista. Tässä toisessa kokoelmassa proosarunot kaikuvat kerrostalon B-rapun ovien takaa, hissistä ja rappukäytävästä. Välillä äänen saa rappuja alas laukkaava postinkantaja. Asukkaille on yhteistä jonkinlainen elämää koskeva hämmennys, joka näkyy jollakin uhmana, toisella mielistelynä. Joku ei enää jaksaisi ja päätyy makaamaan kuukausitolkulla vuoteeseen. Vasta tieto tulevasta lapsenlapsesta pakottaa nousemaan kutimen ääreen. ”Olen melko rauhallinen ottaen huomioon, että maailma on lavea, maapallo näkyy kauas, asteroidit ovat juoppoja metsästäjiä, osuvat helpommin hirveen kuin jänikseen, lehdessä luki, ja että valtameret kiehuvat minuutissa pois.”

Jotain tsehovilaista tässä ihmisten paljaaksi riisumisessa on. Erämaja on valokuvaaja ja hyvien valokuvien tapaan näissä runoissakin on enemmän kuin päältä päin näyttää.

Ongelma on nyt se, että seuraa ois netissä ja
tulossa ja menossa, että kyllä ihminen saa jos
haluaa, ongelma on se, että ei kiinnosta, ei
jaksa, ei innosta. Ei jaksa lähikontaktia, ei
jaksa alkuvalmisteluja, ei jaksa keksiä
nimimerkkiä, salasanaa, ei jaksa arvioida onko
se joku hullu ja kuinka hullu ja millä tapaa,
onko hengenvaarallinen, ei jaksa panostaa
itsesuojeluun, ei jaksais kuolla nyt, haluais
pysyä hengissä, katsella ja odottaa. Haluais
nukkua kunnolla ja pitkään, herätä joku päivä,
joku herättäis, se ois sit se oikee.

Taloyhtiön kokouksessa joku ehdottaa, että rapusta tehtäisiin perhosrappu, jokainen askartelisi oveen perhosen. B 27:n mielestä se on teennäinen yritys luoda yhteishenkeä sinne, missä sitä ei ole eikä kaivata. Mutta toisaalta – miten elämään saisi lisää perhosia?

Nämä runot nauttisin mielelläni ääneen kuultuina. Ja lausujana tai lukijana voisi olla runoilija itse. Tämä poetry slam –runoilija osaa senkin homman!

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Hyvän kirjan kirjoittaminen on vaikeaa ja kovasta yrityksestä huolimatta epäonnistuminen on kirjailijoille yleistä. Tästä syystä jokin aika sitten ajattelin, tein jopa päätöksen, etten tässä blogissa pahemmin arvostele kirjoja.

Kari Hotakaisen Ihmisen osan kohdalla joudun kuitenkin pyörtämään päätökseni, sillä laiskuutta en kirjallisuuden yhteydessä voi sietää. Valmiiseen teokseen on jäänyt käsittämätön määrä kirjoitusvirheitä, pari asiavirhettä ja viimeistelemättömän tuntuista asiaa. Kuulin Hotakaisen juuri arvostelleen, miten Suomessa on oikoluku lapsenkengissään, mutta käsittääkseni kustannussopimuksissa kyllä lukee, että lopullisen oikoluvun suorittaa kirjailija itse. On aivan järjetöntä kirjoittaa kokonainen romaani hirveällä vaivalla ja jättää oikoluvun kaltainen äärimmäisen yksinkertainen viimeistely tekemättä.

Teos käsittelee samaa aihetta kuin muutkin Hotakaisen teokset, ja tällä kertaa aihe on oikein kirjattu teoksen kansilehdelle. Ihmiselon haasteita ja toisinaan myös iloja tutkaillaan tavallisen ihmisen silmien läpi. Henkilöhahmot ovat luontevia ja romaanihahmoiksi uskottavia.

Tarinaa kuljetetaan useiden eri hahmojen näkökulmasta taidokkaasti. Hahmojen elämiä tarkkaillaan etenkin heidän ihmissuhteidensa ja töidensä kautta. Välillä tuntui, että henkilöhahmoja on ehkä jopa hieman liikaa, mutta se ei lopulta jäänyt häiritsemään.

Useat muut tuntuvat teoksesta nauttineen enemmän kuin minä. Hotakaiselle esimerkiksi myönnettiin muutama päivä sitten Ihmisen osasta kymmenentuhannen euron Runeberg-palkinto.

Kirjoittaa Hotakainen eittämättä osaa. Sen hän on jo todistanut esimerkiksi Juoksuhaudantien kaltaisella mestariteoksella. Tämä uusin ei vain minun lukijan sieluni tiukukelloja samoin sävelin soittanut, lähinnä kai viimeistelemättömyyden tuntuisuutensa vuoksi.

Hanif Kureishi: Lähtö ja neljä muuta tarinaa

Noin viides kerta toden sanoo. Olen vuosien varrella yrittänyt tarttua lukuisia kertoja Hanif Kureishin kirjoihin yhden jos toisenkin niitä suositellessa, mutta aina ne ovat jääneet kesken jotenkin liian ”äijäkirjoina”. Vasta nyt pääsin ensimmäisen loppuun kunnialla, jopa nautiskellen.

Nimikkonovellissa Lähtö päähenkilö Jay tekee yhden illan ajan lähtöä perheensä luota lopullisesti. Minusta tarina oli ennen kaikkea hyvin kiehtova kertomus siitä miten samassa kodissa elävät ihmiset voivat elää näkemättä oikeasti toisiaan. Surullisinta tarinassa ei olekaan itse lähdön haikeus vaan epätoivo siitä miten yhdessä asuvat ihmiset voivat elää niin rinnakkaisissa todellisuuksissa, ja miten yleistä se oikeasti mahtaa ollakaan.

Koko tarinan ajan päähenkilö määrittää vaimoaan täsmällisen tehokkaasti ja kaikkitietävästi ymmärtämättä sitä, että toinen on kiehtova tasan niin kauan kuin tätä ei määritä itsestä käsin vaan antaa toisen jatkua äärettömiin. Herra Jaylle olisi tehnyt hyvää tutustua Emmanuel Levinasin toiseuden filosofiaan, se olisi jopa saattanut koitua liiton pelastukseksi. Tarinan loppu on ainoa oikea. Raaka ja lohduton, mutta oikea.

Kirja on yhtä paljon tarinaa itsensä kadottamisesta kuin siihen kaipuustakin. Lähtö on pitkästä aikaa tarina, jota miettii jopa aamukoomassa bussissa matkalla töihin. Ainoastaan novelli Jätös minun piti jättää kesken. En ole koskaan ollut eriteviihteen ystävä, ja mikäli kokee lukemansa voimakkaasti kuvina, en suosittele tuon tarinan lukemista kuin itsekidutusmielessä.

Loppujen lopuksi oli Lähtö ja neljä muuta tarinaa kuitenkin aika äijäkirja. Mutta hyvä sellainen.