Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin Maata ja tuhkaa kertoo surusta ja kärsimyksestä, siitä miten eri tavoin ihmiset surunsa kantavat, miten surra sellaisten ihmisten keskellä, joilla kaikilla on paljon surtavaa. Tarina sijoittuu Neuvostoliiton ja Afganistanin 80-luvulla käymään sotaan. Dastaguir on menettänyt Neuvostoliiton hyökkäyksessä vaimonsa, lapsensa ja miniänsä. Hän matkaa pojanpoikansa Jassinin kanssa kertomaan ainoalle eloonjääneelle pojalleen Muradille, että tämän äiti, vaimo ja sisarukset ovat kuolleet. Henkiin ovat jääneet vain itse Dastaguir ja Muradin poika Jassin, joka hänkin on menettänyt kuulonsa, vaikkei sitä ymmärräkään. Miltä sellaista viestiä tuntuu kantaa, miten sen voi kertoa?

Muodoltaan Maata ja tuhkaa on hieman poikkeuksellinen kaunokirjallinen teos. Se on niin lyhyt, ettei sitä oikein täyspitkäksi romaaniksi voi laskea. Tarina kertoo yhdestä päivästä, sisältäen toki takaumia, joten sen puolesta teos menisi novellistakin. Novelliksi se on kuitenkin ehkä liian pitkä ja on hyvä ettei sitä novellina ole julkaistu, koska vahvana tarinana se ei olisi omimmillaan novellikokoelmassa vain yhtenä muiden joukossa. Toinen erikoisuus teoksessa on sen kertojaratkaisu. Kertoja on eräänlainen sinäkertoja. Se puhuttelee päähenkilö Dastaguiria; välillä todeten, välillä jopa käskien, mutta kuitenkin kaikkitietävänä. Ratkaisu on virkistävän epätavanomainen ja toimiva.

Rahimin teos on raskas ja emotionaalisesti voimakas. Siinä on jotain erilaista, jotain sellaista mitä kaikkiin kirjoihin kaipaisi, mutta jota ei osaa määritellä edes sen kohdatessaan. Maassa ja tuhkassa kaikki on paikallaan. Suosittelen kaikille jotka uskaltavat tuntea.