Noin viides kerta toden sanoo. Olen vuosien varrella yrittänyt tarttua lukuisia kertoja Hanif Kureishin kirjoihin yhden jos toisenkin niitä suositellessa, mutta aina ne ovat jääneet kesken jotenkin liian ”äijäkirjoina”. Vasta nyt pääsin ensimmäisen loppuun kunnialla, jopa nautiskellen.
Nimikkonovellissa Lähtö päähenkilö Jay tekee yhden illan ajan lähtöä perheensä luota lopullisesti. Minusta tarina oli ennen kaikkea hyvin kiehtova kertomus siitä miten samassa kodissa elävät ihmiset voivat elää näkemättä oikeasti toisiaan. Surullisinta tarinassa ei olekaan itse lähdön haikeus vaan epätoivo siitä miten yhdessä asuvat ihmiset voivat elää niin rinnakkaisissa todellisuuksissa, ja miten yleistä se oikeasti mahtaa ollakaan.
Koko tarinan ajan päähenkilö määrittää vaimoaan täsmällisen tehokkaasti ja kaikkitietävästi ymmärtämättä sitä, että toinen on kiehtova tasan niin kauan kuin tätä ei määritä itsestä käsin vaan antaa toisen jatkua äärettömiin. Herra Jaylle olisi tehnyt hyvää tutustua Emmanuel Levinasin toiseuden filosofiaan, se olisi jopa saattanut koitua liiton pelastukseksi. Tarinan loppu on ainoa oikea. Raaka ja lohduton, mutta oikea.
Kirja on yhtä paljon tarinaa itsensä kadottamisesta kuin siihen kaipuustakin. Lähtö on pitkästä aikaa tarina, jota miettii jopa aamukoomassa bussissa matkalla töihin. Ainoastaan novelli Jätös minun piti jättää kesken. En ole koskaan ollut eriteviihteen ystävä, ja mikäli kokee lukemansa voimakkaasti kuvina, en suosittele tuon tarinan lukemista kuin itsekidutusmielessä.
Loppujen lopuksi oli Lähtö ja neljä muuta tarinaa kuitenkin aika äijäkirja. Mutta hyvä sellainen.
Nimikkonovellissa Lähtö päähenkilö Jay tekee yhden illan ajan lähtöä perheensä luota lopullisesti. Minusta tarina oli ennen kaikkea hyvin kiehtova kertomus siitä miten samassa kodissa elävät ihmiset voivat elää näkemättä oikeasti toisiaan. Surullisinta tarinassa ei olekaan itse lähdön haikeus vaan epätoivo siitä miten yhdessä asuvat ihmiset voivat elää niin rinnakkaisissa todellisuuksissa, ja miten yleistä se oikeasti mahtaa ollakaan.
Koko tarinan ajan päähenkilö määrittää vaimoaan täsmällisen tehokkaasti ja kaikkitietävästi ymmärtämättä sitä, että toinen on kiehtova tasan niin kauan kuin tätä ei määritä itsestä käsin vaan antaa toisen jatkua äärettömiin. Herra Jaylle olisi tehnyt hyvää tutustua Emmanuel Levinasin toiseuden filosofiaan, se olisi jopa saattanut koitua liiton pelastukseksi. Tarinan loppu on ainoa oikea. Raaka ja lohduton, mutta oikea.
Kirja on yhtä paljon tarinaa itsensä kadottamisesta kuin siihen kaipuustakin. Lähtö on pitkästä aikaa tarina, jota miettii jopa aamukoomassa bussissa matkalla töihin. Ainoastaan novelli Jätös minun piti jättää kesken. En ole koskaan ollut eriteviihteen ystävä, ja mikäli kokee lukemansa voimakkaasti kuvina, en suosittele tuon tarinan lukemista kuin itsekidutusmielessä.
Loppujen lopuksi oli Lähtö ja neljä muuta tarinaa kuitenkin aika äijäkirja. Mutta hyvä sellainen.
