Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Marjaneh Bakhtiarin kirjan ensisijainen päähenkilö on Bahar, joka on muuttanut perheensä kanssa Iranista Ruotsiin 11-vuotiaana. Muita päähenkilöitä ovat hänen vanhempansa Amir ja Panthea sekä pikkuveli Shervin. Heidän lisäkseen kirjassa on runsaasti muita henkilöitä, joiden elämästä kerrotaan pätkiä. Identiteetti ja sen määrittelyn vaikeus on kirjan pääteema. Maahanmuuttajaperheen jäsenillä on jokaisella oma tapansa suhtautua niin uuteen kuin vanhaan kotimaahan sekä siihen, miten merkittävinä he erot näiden kahden maan välillä kokevat.

Bahar on omasta mielestään ihan tavallinen nuori ruotsalainen, joka sattuu olemaan syntynyt Iranissa. Häntä ärsyttää suunnattomasti, että hänestä halutaan väkisin tehdä esimerkki kahden kulttuurin välissä taiteilevasta nuoresta. Baharin poikaystävä Markus on jokseenkin ainoa, joka antaa hänen olla juuri sitä mitä on eikä yritä karsinoida häntä millään lailla. Markuksen perheen suhtautuminen on jokseenkin päinvastainen. Isoisä Bertil on avoimen rasistinen eikä säästele sanojaan Baharin läsnä ollessa. Markuksen äiti puolestaan ”ymmärtää” Baharia ja sitä, että hänen ”kaksoisidentiteettinsä” ylläpitäminen ja pohtiminen lienee kovin vaikeaa. Hän haluaisi saada Baharin puhumaan identiteetistään myös julkisesti. Ensimmäisestä tilaisuudesta Bahar luistaa, mistä Markuksen äiti pahastuu, joten seuraavaksi hän vaan ilmoittaa Baharin TV-haastatteluun. Bahar antaa haastattelussa kuitenkin ihan ”vääränlaisia” vastauksia, koska kokee identiteettikysymykset turhina ja epämielenkiintoisina. Markuksen vanhemmille Bahar on kuitenkin sopiva miniä, juuri sopivan eksoottinen.

Bahar on omapäinen ja lyhytpinnainen. Kun hän saa jotain päähänsä, hän tekee sen, mutta todennäköisesti mikään päätös ei ole kovin pysyvä. Esimerkki tällaisesta on, kun hän päättä ruveta käyttämään huivia. Amir ja Panthea ovat päätöksestä kauhuissaan, hehän ovat maallistunut perhe. Panthea yrittää parhaansa mukaan sopeutua Ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Hän harjoittelee ruotsalaisuutta esim. syömällä ruotsalaista ruokaa ja haluaa mm. viettää ruotsalaista juhannusta mahdollisimman perinteisin menoin. Hän haluaisi epätoivoisesti oppia puhumaan ruotsia täydellisesti, mutta se ei vaan onnistu. Ollessaan tilanteissa, joissa hän ei ymmärrä kaikkea puhuttua, hän tekee listan vieraista sanoista ja käsitteistä ja pyytää myöhemmin lapsiaan selittämään kaiken. Amir puolestaan muistelee vanhaa kotimaataan erityisen lämmöllä, persialainen runous, kirjallisuus ja taide ovat hänelle suuria ylpeyden aiheita. Hän myös odottaa, että lapset kiittäisivät häntä siitä, että hän on tuonut heidät pois Iranista. Kiitosta ei kuitenkaan kuulu..

Kirja on saanut paljon kehuja ja se on ne myös ansainnut. Se on hauska ja kieli ja kirjoitustyyli on mukaansatempaava. Kirjan henkilöt ovat sinänsä hyviä tyyppejä, kaikkine vikoineen, mutta henkilögalleriaan liittyy myös se suurin ongelma, mikä minulla kirjan suhteen oli, heitä oli aivan liikaa. Jokainen henkilö, jonka kanssa Bahar oli tekemisissä ja vieläpä henkilöt joiden kanssa he olivat tekemisissä, piti esitellä taustoineen, se oli välillä hieman rasittavaa. Useat henkilöt osaltaan myös edesauttoivat sitä, että tarina etenee tapahtumasta toiseen eikä ole kovin yhtenäinen. Kirjan hyvät puolet painavat kuitenkin vaa’assa enemmän kuin huonot ja voin suositella tämän kirjan lukemista.

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tositarina alkaa Tiibetissä, Yangzomin isoäidin (tiibetiksi Mola) Kunsangin lapsuudesta. Pienestä pitäen Mola on aina tiennyt, että hän haluaa ryhtyä nunnaksi. Maallinen elämä on hänelle vähemmän tärkeää kuin hengellinen. Vanhassa Tiibetissä aikuistuminen tapahtuu aikaisin ja kun Molan molemmat vanhemmat ovat kuolleet hänen ollessaan vielä nuori, on hänelle luonteva ratkaisu liittyä nunnien erakkoyhteisöön, jossa opettajana toimii Ape Rinpoche. Koska Mola edustaa tiibetinbuddhalaisuuden Nyingma-koulukuntaa, on hänelle sallittua mennä naimisiin ja saada lapsia, vaikka hän onkin nunna. Eräänä päivänä hän tutustuu Tsering nimiseen munkkiin ja he rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. He muuttavat pois erakkoyhteisöstä ja alkavat huolehtia luostarista, joka on jäämässä tyhjilleen.

Samanaikaisesti Tiibetissä ovat asiat muuttumassa. Kiinan sotilaiden määrä alueella lisääntyy ja erityisesti luostarit ja niiden asukin saavat olla varuillaan sotilaiden suhteen. Suojellakseen itseään ja tyttäriään Mola ja Tsering päättävät lopulta paeta Tiibetistä Intiaan, kuten Dalai Lama ja moni muu ennen heitä. He eivät kuitenkaan tiedä mihin ovat ryhtymässä tai miten vaikea paosta tulee.

Seuraava osa tarinasta sijoittuu Intiaan ja päähenkilöksi nousee Yangzomin äiti Sonam. Se kertoo tiibetiläispakolaisten tilanteesta Intiassa, joka ainakaan 60–70-luvuilla ei ollut mitenkään kehuttava. Elämä on niukkaa ja jopa lasten täytyy tehdä raskasta työtä, jotta perhe selviäsi. Intiassa Sonam tapaa sveitsiläisen etnologin ja Tiibet-aktivistin Martinin ja pari menee naimisiin. Hankalien byrokraattisten kiemuroiden jälkeen perhe pääsee vihdoin muuttamaan Sveitsiin, jossa tarinan päähenkilöksi tulee Yangzom, joka kertoo tässä osassa lapsuudestaan ja uransa aloittelusta, niin näyttelijänä kuin Tiibet-aktivistinakin.

Kirja sijoittuu maantieteellisesti Tiibetiin, Intiaan ja Sveitsiin päättyen USA:han. Se on aika helppolukuinen. Olen itse lukenut paljon Tiibetin pakolaisten kirjoittamia teoksia, joissa kuvaillaan paljon yksityiskohtaisemmin Tiibetin kulttuurin ja tiibetiläisen perinteisen elämäntavan (erityisesti luostarien) tuhoamista, ja jopa kuvauksia munkkeihin ja nunniin kohdistuvasta kidutuksesta. Tästä kirjasta ei niin yksityiskohtaisia kertomuksia löydy. Toisaalta vaikka kirjoittajan isoäiti oli nunna ja siksi hyvässä asemassa tiibetiläisessä yhteiskunnassa (vaikkei toki yhtä korkeassa asemassa kuin munkki tai syntyjään ylhäiset tiibetiläiset) on kirjasta luettavissa myös kritiikkiä vanhan Tiibetin feodaalista yhteiskuntarakennetta kohtaan. Myös luonto on Tiibetissä karu ja kova, eikä elämää siellä kaunistella.

Mielestäni juuri tämän kirjan (kaikkien Tiibet-aiheisten kirjojen joukossa) parasta antia on ehkä kuvaukset tavallisten tiibetiläispakolaisten elämästä kotimaasta paon jälkeen. Aiemmin lukemani tiibetiläisten pakolaisten kirjat ovat yleensä olleet esim. munkkien kokemuksista, joten heidän kokemuksensa pakolaisuudesta ovat olleet erilaisia. En muista aiemmin lukeneeni näin seikkaperäisesti tiibetiläisiin kohdistuvasta syrjinnästä ja heidän vaikeista oloistaan Intiassa. Kirjan heikkoutena voisi mainita sen, että koska alle 400-sivuisessa kirjassa katetaan n. 80 vuoden mittainen ajanjakso ja kolme sukupolvea, ei siinä päästä kuin raapaisemaan aiheen pintaa.

Kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jos Tiibetin tilanne kiinnostaa enemmänkin, niin suosittelen lukemaan myös muita suomennettuja Tiibetistä paenneiden elämäkertoja, erityisesti Dalai Laman omaelämäkerran ”Vapaus maanpaossa”.