Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tositarina alkaa Tiibetissä, Yangzomin isoäidin (tiibetiksi Mola) Kunsangin lapsuudesta. Pienestä pitäen Mola on aina tiennyt, että hän haluaa ryhtyä nunnaksi. Maallinen elämä on hänelle vähemmän tärkeää kuin hengellinen. Vanhassa Tiibetissä aikuistuminen tapahtuu aikaisin ja kun Molan molemmat vanhemmat ovat kuolleet hänen ollessaan vielä nuori, on hänelle luonteva ratkaisu liittyä nunnien erakkoyhteisöön, jossa opettajana toimii Ape Rinpoche. Koska Mola edustaa tiibetinbuddhalaisuuden Nyingma-koulukuntaa, on hänelle sallittua mennä naimisiin ja saada lapsia, vaikka hän onkin nunna. Eräänä päivänä hän tutustuu Tsering nimiseen munkkiin ja he rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. He muuttavat pois erakkoyhteisöstä ja alkavat huolehtia luostarista, joka on jäämässä tyhjilleen.

Samanaikaisesti Tiibetissä ovat asiat muuttumassa. Kiinan sotilaiden määrä alueella lisääntyy ja erityisesti luostarit ja niiden asukin saavat olla varuillaan sotilaiden suhteen. Suojellakseen itseään ja tyttäriään Mola ja Tsering päättävät lopulta paeta Tiibetistä Intiaan, kuten Dalai Lama ja moni muu ennen heitä. He eivät kuitenkaan tiedä mihin ovat ryhtymässä tai miten vaikea paosta tulee.

Seuraava osa tarinasta sijoittuu Intiaan ja päähenkilöksi nousee Yangzomin äiti Sonam. Se kertoo tiibetiläispakolaisten tilanteesta Intiassa, joka ainakaan 60–70-luvuilla ei ollut mitenkään kehuttava. Elämä on niukkaa ja jopa lasten täytyy tehdä raskasta työtä, jotta perhe selviäsi. Intiassa Sonam tapaa sveitsiläisen etnologin ja Tiibet-aktivistin Martinin ja pari menee naimisiin. Hankalien byrokraattisten kiemuroiden jälkeen perhe pääsee vihdoin muuttamaan Sveitsiin, jossa tarinan päähenkilöksi tulee Yangzom, joka kertoo tässä osassa lapsuudestaan ja uransa aloittelusta, niin näyttelijänä kuin Tiibet-aktivistinakin.

Kirja sijoittuu maantieteellisesti Tiibetiin, Intiaan ja Sveitsiin päättyen USA:han. Se on aika helppolukuinen. Olen itse lukenut paljon Tiibetin pakolaisten kirjoittamia teoksia, joissa kuvaillaan paljon yksityiskohtaisemmin Tiibetin kulttuurin ja tiibetiläisen perinteisen elämäntavan (erityisesti luostarien) tuhoamista, ja jopa kuvauksia munkkeihin ja nunniin kohdistuvasta kidutuksesta. Tästä kirjasta ei niin yksityiskohtaisia kertomuksia löydy. Toisaalta vaikka kirjoittajan isoäiti oli nunna ja siksi hyvässä asemassa tiibetiläisessä yhteiskunnassa (vaikkei toki yhtä korkeassa asemassa kuin munkki tai syntyjään ylhäiset tiibetiläiset) on kirjasta luettavissa myös kritiikkiä vanhan Tiibetin feodaalista yhteiskuntarakennetta kohtaan. Myös luonto on Tiibetissä karu ja kova, eikä elämää siellä kaunistella.

Mielestäni juuri tämän kirjan (kaikkien Tiibet-aiheisten kirjojen joukossa) parasta antia on ehkä kuvaukset tavallisten tiibetiläispakolaisten elämästä kotimaasta paon jälkeen. Aiemmin lukemani tiibetiläisten pakolaisten kirjat ovat yleensä olleet esim. munkkien kokemuksista, joten heidän kokemuksensa pakolaisuudesta ovat olleet erilaisia. En muista aiemmin lukeneeni näin seikkaperäisesti tiibetiläisiin kohdistuvasta syrjinnästä ja heidän vaikeista oloistaan Intiassa. Kirjan heikkoutena voisi mainita sen, että koska alle 400-sivuisessa kirjassa katetaan n. 80 vuoden mittainen ajanjakso ja kolme sukupolvea, ei siinä päästä kuin raapaisemaan aiheen pintaa.

Kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jos Tiibetin tilanne kiinnostaa enemmänkin, niin suosittelen lukemaan myös muita suomennettuja Tiibetistä paenneiden elämäkertoja, erityisesti Dalai Laman omaelämäkerran ”Vapaus maanpaossa”.