Helene Hegemann: Aksolotli: yliajo

Ilmestyessään julkisuudessa, niin hyvässä kuin pahassakin, esillä ollut teos järkyttää Berliinin vaihtoehtokulttuurilla. Julkaisun jälkeen teos keräsi paljon kehuja. Hegemann tituuleerattiin merkittävimmäksi saksankieliseksi esikoiskirjailijaksi aikoihin, kunnes kävi ilmi että kirjailija ei ollutkaan kirjoittanut kaikkea itse vaan lainannut, osan suoraan osan omin sanoin, blogista jota pitää nimimerkki Airen. Saksan kirjallisuuspiirit kuohui, Hegemann lytättiin melkein maanrakoon. Nyt suomennetussa versiossa onkin lähdeluettelo jossa on alkuperäinen ote blogista ja vastaava kohta kirjasta pomittuna.

Kaiken tämän kuohunnan alta paljastuu raaka ja kaunistelematon kuvaus 16-vuotiaan Miftin elämästä Berliinin underground-piireissä. Alkoholi, huumeet ja seksi värittävät muuten niin tylsää arkea. Kirja hyökkää lukijan päälle heti ensimmäisellä sivulla eikä lopeta tätä agressiivista tyyliä ennen kuin olet sulkenut kirjan. Lukukokemuksena kirja oli yksinkertaisesti niin hirveä että jouduin valvomaan useampana yönä hyvinkin myöhään kun ei vain voinut sulkea kirjaa. Päähenkilö Miftin arki on vain niin sanoin kuvailematonta, tunteetonta tasapaksua rämpimistä kylmässä Berliinissä. Pitemmän päälle tämä voisi käydä erittäin puuduttavaksi lukea, mutta ainakin minusta kirja oli juuri sopivan pituinen enkä kerennyt turtua tekstiin. Kirjan kaunistelematon kerronta ja jossain määrin jopa kaunis kieli ovat ehdottomasti suuri plussa.

Kuten takakannessa mainostetaan Aksolotli todellakin "ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa."

Paolo Coelho: Alkemisti

A.W. Yrjänä on kommentoinut Paolo Coelhon Alkemistia seuraavasti: "Paolo Coelho on joko sieluton ja siekailematon uususkonnollisuuden helppoheikki tahikka vain tavattoman lapsellinen mies. Molemmissa tapauksissa hänen kirjansa ovat täysin lukukelvonta siirappia."

Itse en olisi yhtä jyrkkä. Ehkä mielipiteeseeni vaikuttaa hyvin vähäinen vihkiytymiseni mystikkaan, mutta pidin Alkemistia oikein pirteänä, ajatuksia herättävänä teoksena. Toisaalta myös ymmärrän Yrjänää. Alkemisti on paikoin pelkkää maailmoja syleilevää liirumlaarumia ja tähdellisiä asioita alleviivataan, kuin lukijan oletettaisiin olevan vajaaälyinen.

Coelho on kirjoittanut teoksestaan suoraviivaisen ja selkeän ja mielestäni se ei kerronnallisena ratkaisuna sovi välttämättä aihepiirin yhteyteen. Oletettavasti kerronnan yksinkertaisuus on kirjailijan tietoinen ratkaisu, jonka on tarkoitus jättää tilaa rivien välissä liikkuvalle maailmalle. Ehkä olisi ollut kuitenkin parempi antaa lukijalle enemmän tilaa laajentamalla itse tarinaa. Eli suomeksi: kirja on liian lyhyt.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Frank McCourtin teoksen Seitsemännen portaan enkeli on sanottu naurattavan silloin kun se ei itketä. Teosta on myös luonnehdittu lämpimän humoristiseksi. Minua tämä omaelämäkerrallinen kuvaus kirjailijan lapsuudesta köyhässä 30- ja 40-lukujen Irlannissa ei juurikaan naurattanut. Sen sijaan se kosketti. Tuska ja kärsimys, raastava voimattomuus kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden edessä on kuvattu teoksessa niin voimallisesti, että hieman iloisempien kohtien riemukin tuntuu jotenkin lannistuneelta. Miksi iloita hetkellisestä onnesta, kun paluu kurjuuteen odottaa vääjäämättömänä kulman takana.

Kirjaa lukiessa mieleen hiipi jostain syystä usein Hamsunin Nälkä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna parempi vertailukohta olisi ehkä kuitenkin Laxnessin Salka Valka. Nämä vertailukohdat puhukoot puolestaan millaisena minä Seitsemännen portaan enkelin koin. Ei ollut kevyttä ja hauskaa ei. McCourtin teoksen vertaaminen Salka Valkan ja Nälän kaltaisiin klassikoihin ei ole muutenkaan epäoikeutettua; sen verran hyvästä kirjasta on kyse.

Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

Olen Matkalla tuulen kanssa katson kuinka

Kuu
paistaa kosteille pyökeille
heti sateen jälkeen.

Elokuvaohjaaja Abbas Kiarostamin esikoisrunoelma eteenee filminauhana arkisten havaintojen äärellä. Hän ei tyydy pelkkään maisemointiin, vaan runot kasvavat mittaansa ja näin meillä on käsissä suurempi kokonaisuus, onnistunut runoelma.

Jos et ole koskaan lukenut ensimmäistäkään runoteosta, suosittelen lämpimästi aloittamaan teoksesta Matkalla tuulen kanssa. Jälkihehku säilyy pitkään kallopallossa ja sydänlassa.

Juna valittaa
ja pysähtyy.

Perhonen nukkuu rautatiekiskoilla.

Mats-Eric Nilsson: Petos lautasella

Luin syksyllä Hesarin artikkelin Mats-Eric Nilssonin teoksesta Aitoa ruokaa ja kiinnostuin aiheesta. Kyseistä teosta ei kuitenkaan vielä silloin ollut HelMet-kirjastojen kokoelmissa, joten lainasin saman kirjoittajan toisen aihetta käsittelevän kirjan Petos lautasella.

Kirjassa kerrotaan, miten elintarvikkeiden tuottajat muokkaavat keinotekoisesti ruoan makua ja koostumusta voitontavoittelun kannustamina. Useat tutuilla nimillä ruokakaupassa myytävät elintarvikkeet ovat jotain aivan muuta kuin ne väittävät olevansa. Tiesitkö muuten, että tavallisessa vaniljajäätelössä ei ole vaniljaa ja tuorepuristettu appelsiinimehu on voitu puristaa miltei vuosi ennen kauppaan toimittamista? Tai tiesitkö, että joidenkin teollisten leipien valmistuksessa käytetään prosessin apuaineena sian haimasta saatua fosfolipaasia. Koska kyseessä on prosessin apuaine, joka ei jää valmiiseen tuotteeseen, siitä ei tarvitse mainita tuoteselosteessa.

Olisin ollut erityisen kiinnostunut erilaisten lisäaineiden terveysvaikutuksista, mutta niitä kirjassa käsitellään vain ohimennen ja satunnaisesti. Elintarvikkeessa olevat lisäaineet kertovat kuitenkin aina jotain elintarvikkeen laadusta: Kun tuotteeseen pitää lisätä sen koostumusta parantavia ja makua muuttavia lisäaineita, voidaan olettaa, että tuotteen muut raaka-aineet ovat niin huonolaatuisia, että niitä ei pystyisi nauttimaan ravinnoksi ilman lisäaineita.

Teoksessa siis käydään läpi erilaisia ruoan muokkauskeinoja ja syitä niiden käyttöön. Lisäaineita ja "huijauksia" kehotetaan välttämään, mutta välillä perustelutta. Turhien lisäaineiden välttelyn avuksi kirjassa on lista lisäaineista ja luettelo aidon ruoan tuottajista ja kaupoista Suomessa. Teos on siis alunperin kirjoitettu ruotsalaisesta näkökulmasta, mutta se on käännöksen yhteydessä lokalisoitu Suomeen.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Lukaisin (sic) tuossa Petri Tammisen uusimman, kun se tuli kirjastomme valikoimaan. Romaani käsittelee samaa aihetta kuin Tammisen muutkin teokset: miehenä olemisen haasteita. Vai käsitteleekö se sittenkin Petri Tammisen miehenä olemisen vaikeuksia? Vaikka teoksen tiedostaa romaaniksi, sitä ei voi olla lukematta elämäkertana. Päähenkilön nimi on Petri Tamminen ja ainakin kaikki hänen elämänsä ulkoiset puitteet ovat samat kuin kirjailija Petri Tammisella. Petri Tamminen kotonaan Vääksyssä, Petri Tamminen kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan, Petri Tamminen Mukkulan kirjailijakokouksessa paneelikeskustelussa. Petri Tamminen kiroamassa kuinka Miika Nousiainen julkaisee romaanin samasta aiheesta, mistä Tamminen on juuri itse kirjoittamassa, ja tekee sen tietysti paremmin, kuin mihin Tamminen kykenee. Mutta ei Petri Tammista pakenemassa poliisia varastetulla autolla Kossua juoden, kuten Kari Hotakaisen itsensä mukaan nimeämä romaanihenkilö.

Tamminen luo päähenkilöstään lohduttoman kuvan ihmisenä, joka ei koe ikinä täyttävänsä itsensä eikä muiden ihmisten häneen kohdistamia odotuksia. Hän taistelee ujoutensa kanssa elämänsä läpi, tilanteesta toiseen ja kokee aina jotenkin epäonnistuvansa ja olevansa riittämätön. Toivon todella, että oikean kirjailija Petri Tammisen elämä ei ole samanlaista kuin hänen päähenkilönsä.

Muita hyviä ominaisuuksia ei lukeudu Tammisen tuotannon parhaimmistoon, mutta ihan lukemisen arvoinen teos se on.

Jonathan Safran Foe: Eating Animals

” The everyday horrors of factory farming are evoked so vividly, and the case against the people who run the system presented so convincingly, that anyone who, after reading Foer's book, continues to consume the industry's products must be without a heart or impervious to reason, or both” J. M. Coetzee

Eating Animals on Jonathan Safran Foerin kirja joka käsittelee, kuten nimikin jo vähän vihjaa, lihan syöntiä. Etten karkottaisi kaikkia lukijoita näin alkuun haluan kuitenkin todeta ettei kirja ole veganismin tai kasvisruokavalion manifesti. Kuten kirjailija itsekin toteaa hän vain halusi selvittää itselleen ja perheelleen mitä liha on, mistä se tulee ja miten se on tuotettu. Foer kuitenkin tunnustaa, että kauan ei asia pysynyt henkilökohtaisena tutkimusretkenä lihan maailmaan vaan muuttui haluksi tuoda vastaukset myös muun maailman tietoon.

Kirja keskittyy pääasiassa tuotantoeläinten (broileri, nauta, sika yms.) hyvinvointiin Yhdysvalloissa.Tosin tuotantoeläimistä meidän suomalaistenkin kauppojen lihatuotteet on pääasiassa tehty joten uskon, että hyvin yleismaailmallinen ilmiö on käsittelyssä. Foer haali tietoa mitä oudoimmilla tavoilla, kuten esimerkiksi vierailemalla salaa kalkkunatilalla aktivistin kanssa ja käymällä teurastamossa toimittajaa esittäen. Kirja kertookin kirjoittajansa ajatuksia ja henkilökohtaisia kokemuksia tehotuotantotiloilta. Kun lihasta on kyse on myös pakko perehtyä kalastukseen ja kalantuotantoon, jota kirjassa käsitellää lyhyehkösti mutta ytimekkäästi. Teosta on elävöitetty mukavasti kirjailijan matkallaan kohtaamien ihmisten kuten tilanomistajien tai vaikkapa teurastamotyöntekijöiden omilla pienillä ”tarinoilla”.

Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta teksti oli hyvin helppolukuista olematta kuitenkaan puuduttavaa kuten joissakin tietokirjoissa. Foerin kaunokirjallisuustausta näkyy hyvässä mielessä kirjan kirjoitustyylissä. Jos englanti sujuu edes kohtalaisesti ja aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti ainakin yrittää lukea kyseinen kirja.

Teoksen tarkoitus on täyttää se tyhjiö mikä nykypäivän ihmisellä on kun kyse on lihasta. Kuka oikeasti tietää mistä se marketin jauheliha, broileri tai vaikkapa kirjolohi tulee? En usko, että kovinkaan moni. Allekirjoittaneelle lukukokemus oli ainakin hyvin valaiseva. Vai emmekö vain halua tietää? Onko helpompi vain olla ajattelematta asiaa?