Encyclopedia Idiotica ja A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008

Ensin on tunnustettava kirjoittajan lähtökohdat: Olen fanittanut CMX:ää kohta 15 vuotta ja pidän sitä vähintään Suomen merkittävimpänä rockyhtyeenä. A.W. Yrjänää sen sijaan pidän mielenkiintoisimpana suomalaisena julkisuuden henkilönä. Näistä lähtökohdista siis tartuin Encyclopedia Idioticaan ja A.W. Yrjänän Päiväkirjaan.

CMX-yhtyeen laulaja-basisti A.W. Yrjänä ja kitaristi Janne Halmkrona ovat vastailleet CMX:n nettisivuilla fanien ja muiden sivuilla kävijöiden lähettämiin kysymyksiin vuodesta 1995 lähtien. Kysymyksiä ja vastauksia on kuulemma kertynyt paperille tulostettuna yli 6000 liuskaa ja tästä lähdeaineistosta Tuukka Hämäläinen toimitti 600-sivuisen kirjan. Kysymykset käsittelevät itse bändin ja sen musiikin lisäksi melkein kaikkea mahdollista: esiimerkiksi bändin jäsenten suosikkikirjoja, -bändejä ja -ruokia, uskontoa, filosofiaa, tekijänoikeuslainsäädäntöä. Bändi vastaa välillä asiallisesti ja perustellen, välillä täysin asiattomasti kysymyksen lähettäjää soimaten.

Teos oli varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka olenkin koko kysymyspalstan vuosien saatossa läpi lukenut. Kirjassa kysymykset oli jäsennetty aihepiireittäin (netissä ne ovat kronologisessa järjestyksessä) ja se antoi niihin uuden perspektiivin. Löysin kirjasta myös kaksi itse lähettämääni kysymystä (joista toisessa oli yhdyssanavirhe!). Itse siis viihdyin teoksen seurassa, mutta on vaikea kuvitella, että muut kuin CMX-fanit siitä paljon irti saisivat.

A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008 mennee samaan sarjaan Encyclopedia Idiotican kanssa, eli siitä tuskin ovat kiinnostuneet muut kuin CMX-fanit. Teoksena se on kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi ja toki myös vakavampi esitys taiteilijan elämästä. Teoksen alun 30-vuotias Yrjänä on ahdistunut ja masentunut taiteilija, joka teoksen aikana kasvaa ja eheytyy ihmisenä. Päiväkirja 1995-2008 on juuri sitä mitä päiväkirjat ovat: kasvutarina.

Elämänsä tapahtumien ohella Yrjänä kirjoittaa paljon taiteellisista, filosofisista ja yhteiskunnallisista pohdinnoistaan. Päiväkirjaa ei tekijän ja kustantajan mukaan ole sensuroitu, kuin sellaisissa kohdissa, missä kerrotaan henkilökohtaisuuksia muiden kuin Yrjänän ja hänen vaimonsa elämästä. Useista henkilöistä käytetään kirjassa pelkkää nimikirjainta, mutta siitä huolimatta tunnistin ainakin yhden kirjassa ryöpytetyn T:n. Suosittelen Yrjänän Päiväkirjaa kenelle tahansa moderneista elämäkerroista, runoudesta, filosofiasta tai taiteilijuudesta kiinnostuneelle.

On täällä parvekekin

Ensin puretaan muuttolaatikoita. Jossain vaiheessa asunto muuttuu kodiksi, seinät heräävät hymyilemään ja ”Lattia pitää mattoa askeltesi alla kun laulat violettaparraa: elämälle kiitos, sain siltä paljon. Sain 67 neliötä.”

Pakko myöntää, että pidin Anja Erämajan runokokoelmasta Kuuluko tämä teille jo ennen kuin olin lukenut siitä riviäkään. Radiosta oli korviini osunut pari runoa, jotka sivalsivat mieltä. Olin myös pitänyt paljon hänen ensimmäisen kokoelmansa (Laulajan paperit) kirpeästä huumorista. Tässä toisessa kokoelmassa proosarunot kaikuvat kerrostalon B-rapun ovien takaa, hissistä ja rappukäytävästä. Välillä äänen saa rappuja alas laukkaava postinkantaja. Asukkaille on yhteistä jonkinlainen elämää koskeva hämmennys, joka näkyy jollakin uhmana, toisella mielistelynä. Joku ei enää jaksaisi ja päätyy makaamaan kuukausitolkulla vuoteeseen. Vasta tieto tulevasta lapsenlapsesta pakottaa nousemaan kutimen ääreen. ”Olen melko rauhallinen ottaen huomioon, että maailma on lavea, maapallo näkyy kauas, asteroidit ovat juoppoja metsästäjiä, osuvat helpommin hirveen kuin jänikseen, lehdessä luki, ja että valtameret kiehuvat minuutissa pois.”

Jotain tsehovilaista tässä ihmisten paljaaksi riisumisessa on. Erämaja on valokuvaaja ja hyvien valokuvien tapaan näissä runoissakin on enemmän kuin päältä päin näyttää.

Ongelma on nyt se, että seuraa ois netissä ja
tulossa ja menossa, että kyllä ihminen saa jos
haluaa, ongelma on se, että ei kiinnosta, ei
jaksa, ei innosta. Ei jaksa lähikontaktia, ei
jaksa alkuvalmisteluja, ei jaksa keksiä
nimimerkkiä, salasanaa, ei jaksa arvioida onko
se joku hullu ja kuinka hullu ja millä tapaa,
onko hengenvaarallinen, ei jaksa panostaa
itsesuojeluun, ei jaksais kuolla nyt, haluais
pysyä hengissä, katsella ja odottaa. Haluais
nukkua kunnolla ja pitkään, herätä joku päivä,
joku herättäis, se ois sit se oikee.

Taloyhtiön kokouksessa joku ehdottaa, että rapusta tehtäisiin perhosrappu, jokainen askartelisi oveen perhosen. B 27:n mielestä se on teennäinen yritys luoda yhteishenkeä sinne, missä sitä ei ole eikä kaivata. Mutta toisaalta – miten elämään saisi lisää perhosia?

Nämä runot nauttisin mielelläni ääneen kuultuina. Ja lausujana tai lukijana voisi olla runoilija itse. Tämä poetry slam –runoilija osaa senkin homman!

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Hyvän kirjan kirjoittaminen on vaikeaa ja kovasta yrityksestä huolimatta epäonnistuminen on kirjailijoille yleistä. Tästä syystä jokin aika sitten ajattelin, tein jopa päätöksen, etten tässä blogissa pahemmin arvostele kirjoja.

Kari Hotakaisen Ihmisen osan kohdalla joudun kuitenkin pyörtämään päätökseni, sillä laiskuutta en kirjallisuuden yhteydessä voi sietää. Valmiiseen teokseen on jäänyt käsittämätön määrä kirjoitusvirheitä, pari asiavirhettä ja viimeistelemättömän tuntuista asiaa. Kuulin Hotakaisen juuri arvostelleen, miten Suomessa on oikoluku lapsenkengissään, mutta käsittääkseni kustannussopimuksissa kyllä lukee, että lopullisen oikoluvun suorittaa kirjailija itse. On aivan järjetöntä kirjoittaa kokonainen romaani hirveällä vaivalla ja jättää oikoluvun kaltainen äärimmäisen yksinkertainen viimeistely tekemättä.

Teos käsittelee samaa aihetta kuin muutkin Hotakaisen teokset, ja tällä kertaa aihe on oikein kirjattu teoksen kansilehdelle. Ihmiselon haasteita ja toisinaan myös iloja tutkaillaan tavallisen ihmisen silmien läpi. Henkilöhahmot ovat luontevia ja romaanihahmoiksi uskottavia.

Tarinaa kuljetetaan useiden eri hahmojen näkökulmasta taidokkaasti. Hahmojen elämiä tarkkaillaan etenkin heidän ihmissuhteidensa ja töidensä kautta. Välillä tuntui, että henkilöhahmoja on ehkä jopa hieman liikaa, mutta se ei lopulta jäänyt häiritsemään.

Useat muut tuntuvat teoksesta nauttineen enemmän kuin minä. Hotakaiselle esimerkiksi myönnettiin muutama päivä sitten Ihmisen osasta kymmenentuhannen euron Runeberg-palkinto.

Kirjoittaa Hotakainen eittämättä osaa. Sen hän on jo todistanut esimerkiksi Juoksuhaudantien kaltaisella mestariteoksella. Tämä uusin ei vain minun lukijan sieluni tiukukelloja samoin sävelin soittanut, lähinnä kai viimeistelemättömyyden tuntuisuutensa vuoksi.

Hanif Kureishi: Lähtö ja neljä muuta tarinaa

Noin viides kerta toden sanoo. Olen vuosien varrella yrittänyt tarttua lukuisia kertoja Hanif Kureishin kirjoihin yhden jos toisenkin niitä suositellessa, mutta aina ne ovat jääneet kesken jotenkin liian ”äijäkirjoina”. Vasta nyt pääsin ensimmäisen loppuun kunnialla, jopa nautiskellen.

Nimikkonovellissa Lähtö päähenkilö Jay tekee yhden illan ajan lähtöä perheensä luota lopullisesti. Minusta tarina oli ennen kaikkea hyvin kiehtova kertomus siitä miten samassa kodissa elävät ihmiset voivat elää näkemättä oikeasti toisiaan. Surullisinta tarinassa ei olekaan itse lähdön haikeus vaan epätoivo siitä miten yhdessä asuvat ihmiset voivat elää niin rinnakkaisissa todellisuuksissa, ja miten yleistä se oikeasti mahtaa ollakaan.

Koko tarinan ajan päähenkilö määrittää vaimoaan täsmällisen tehokkaasti ja kaikkitietävästi ymmärtämättä sitä, että toinen on kiehtova tasan niin kauan kuin tätä ei määritä itsestä käsin vaan antaa toisen jatkua äärettömiin. Herra Jaylle olisi tehnyt hyvää tutustua Emmanuel Levinasin toiseuden filosofiaan, se olisi jopa saattanut koitua liiton pelastukseksi. Tarinan loppu on ainoa oikea. Raaka ja lohduton, mutta oikea.

Kirja on yhtä paljon tarinaa itsensä kadottamisesta kuin siihen kaipuustakin. Lähtö on pitkästä aikaa tarina, jota miettii jopa aamukoomassa bussissa matkalla töihin. Ainoastaan novelli Jätös minun piti jättää kesken. En ole koskaan ollut eriteviihteen ystävä, ja mikäli kokee lukemansa voimakkaasti kuvina, en suosittele tuon tarinan lukemista kuin itsekidutusmielessä.

Loppujen lopuksi oli Lähtö ja neljä muuta tarinaa kuitenkin aika äijäkirja. Mutta hyvä sellainen.

Jukka Viikilä: Runoja

Runoja on Jukka Viikilän vuonna 2008 julkaistu esikoisteos. Ensivaikutelma Viikilän runoista on, että ne ovat kevyitä ja helppoja. Tämä vaikutelma johtunee osassa runoista piilevästä humoristisuudesta ja muodon proosamaisuudesta.

Helppous ja keveys eivät ole ominaisuuksia, joilla yleensä kehutaan runoja. Viikilän runojen tapauksessa kyseiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole haitaksi. Se että Viikilän runojen lukeminen ei ole pintapuolisesti haastavaa tekee runoista helpommin lähestyttäviä.

Joskus tämä helppous johtaa siihen, että runosta ei jaksa pitää kovin kauaa kiinni ennen kuin hyppää seuraavan pariin. Mutta jos runoa jaksaa pitää tutkiskelun kohteena pidempään, huomaa, että toki näissäkin runoissa on muita kerroksia ja syvempiä, osittain piilotettuja merkityksiä ja yhteyksiä.

Viikilän Runoja on kokoelmana hajanainen. Hakemattakin mieleen nousee kysymys siitä, onko kyseessä runokokoelma vai kokoelma runoja? Uskaltaisin jopa veikata, että Viikilä on kirjottanut tämän kokoelmansa runot verrattain pitkällä aikajänteellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Viikilän keväällä ilmestyvää toista runokokoelmaa.

Miten kananmunan saa keitettyä niin, että sen kuori irtoaa helposti.
Entä miten sekin meni jos halusi, etteivät kuoritut omenat tummu salaatissa.
Ja nyt kun on lastattu ja ovet suljettu olisi lähdettävä ajoon.
Jos avaimesta käännän oikealle, auto menee vasempaan.
Ison työssyn kohdalla avolava on hetken tyhjä.
Vittu, miten senkin kanssa oli kun piti saada steariini paidasta, juhliin kiireellä,
ja minkä niksin piti ehtiä muistiin kun näki hirven tiellä tai makkarassa oli lasinsiruja ja niitä nieli.
Avain puhkaisee taskun, kynsi sukan, myyrä kurkistaa kolosta,
VHS-kasetti työntyy pesästä ulos, farkkuja parsiessa pitää sotkea ehjääkin kohtaa,
jos haluaa fiksun näköistä.
Sitäkään vinkkiä ei muista.

Laidunnetaan kirjoja

Olen lukenut kirjan.
Paperille painetun.
Ensimmäisellä lukukerralla luin sen luku luvulta alusta loppuun.
Ensimmäisen lukukerran jälkeen olen siirtynyt selailevaan lukutapaan.
Etsin tiettyjä ajatuksia. Yritän saada eri puolilla kirjaa sijaitsevat ajatukset törmäilemään.
Muodostamaan uusia ajatuksia.
Jotka minä voi ottaa haltuuni.
Muuttaaa toiminnaksi.

Oletan, että lukemisen tarkoituksena on saada aikaan muutos fyysisessä maailmassa.

Lukemani kirja on Kim Holmbergin, Isto Huvilan, Maria Kronqvist-Bergin, Outi Nivakosken ja Gunilla Widén-Wulffin Kirjasto 2.0 - muuttuva osallistumisen kulttuuri. Btj-kustannus, 2009.

En ole kompetentti arvioimaan teoksen arvoa informaatiotutkimuksen näkökulmasta.
Luin kirjan yleisessä kirjastossa työskentelevän duunarin näkökulmasta.
Tarkoituksena oppia jotain, mitä voin tuoda maailmankuvaani ja työhöni.

Suosittelen kirjan lukemista kaikille yleisissä kirjastoissa työskenteleville.
Kirja ei ole käsikirja, jossa näytetään, miten kirjasto 1.0 muuttuu kirjasto 2.0:ksi.
Mutta kirja tuo hyvin esiin teemoja, joita pitää miettiä, kun halutaan uudistaa kirjastoa.
Kirja sopii myös konservatiiville.
Siitä voi lukea, että mikään ei uhkaa perinteistä kirjaa, eivätkä kirjasto 2.0:n mukaiset palvelut korvaa kirjaston perinteisiä palveluita, ne vain täydentävät niitä. Eli kaikki hyvin kirjastossa. Mitään ei tarvitse tehdä.

Minä yritin löytää kirjasta juttuja, jotka eivät liittyisi verkkoon.
Koska verkko on ongelma.

Kirja tiivistää:
"Kirjasto 2.0 on muutos vuorovaikutuksessa käyttäjien ja kirjastojen välillä uudessa osallistumisen kultuurissa, jonka sosiaaliset verkkoteknologiat ovat mahdollistaneet."
(s.168.)

Minusta tuntuu, että me emme oikeasti usko, että kirjaston käyttäjät haluavat olla vuorovaikutuksessa kirjaston kanssa tai osallistua kirjastoon.
Ihmiset haluavat saada käteensä kirjan, levyn tai lehden.
Ja olla jossain suhteessa siihen.

En ole lainkaan kiinnostunut S-marketista.
Kunhan saan sieltä tehokkaasti haluamani tuotteet.
En halua olla S-marketin fani Facebookissa.
Enkä halua kommentoida S-marketin blogia.
Mutta kokemus, jonka S-marketin tila minulle tuottaa, vaikuttaa siihen, kuinka usein käytän S-markettia ja kuinka paljon ostan sieltä tavaraa.

Löysinkö kirjasta jotain, mikä voi aiheuttaa muutoksen fyysisessä maailmassa?
Luulen, että löydän tästä kappaleesta vielä jotain:
"Osallistuvassa digitaalisen median kulttuurissa ei ole enää yhtä tietoa tai yhtä mediaa, jota voisi käyttää. Jos samassa kulttuurissa nähdään vain yksi "kirjasto", sen käyttömahdollisuudet ovat niin rajalliset, että se on vaarassa hävitä digitaalisen mediaympäristön kakofoniaan. Kirjaston ei tarvitse lakata olemasta paikka, jossa laidunnetaan kirjoja, mutta kirjasto-osallistujan näkökulmasta laidunmaan määrittelmiminen yhden mediatyypin mukaan on rajoittavaa. Kirjasto-osallistuja käsittelee mediaa ja tietoa kirjastossa samalla tavalla kuin verkossa. Olennaisempaa on löytää hyvä valmentaja ja miellyttävä ympäristö, jossa toimia, kuin rajattu laidunmaa, jossa ei koskaan voi olla yhtä rajoittamattomasti mahdollisuuksia kuin verkossa."
(s.133)

Otan joka tapauksessa laiduntaminen-termin jokapäiväiseen käyttöön.
Minusta se sopii Entressen kirjastoon.

Information Commons on yksi tieteellisten kirjastojen vastaus muuttuneisiin tapoihin työskennellä informaation kanssa. Yleisessä kirjastossa ei voi olla Information Commons -tilaa, jos me emme tarjoa samoja tietokantoja kuin tieteelliset kirjastot.

Mutta miksi yleisen kirjaston pitäisi tarjota tila kaikista vanhanaikaisimmalle tavalle oppia.
Tenttikirjan lukemiselle yksin hiljaisuudessa.

Kirjanhoitaja, läppäritohtori, valmentaja.
Täytyy miettiä.

Löysin tiedon kirjan ilmestymisestä parista seuraamastani blogista.
Kirjan löysin Akateemisesta kirjakaupasta.
HelMet-kirjastoon kirja on varmasti tulossa.
Mutta nopea päääsy informaatioon on minulle tärkeämpää kuin informaation ilmaisuus.

Mitä luen seuraavaksi?
Kirjassa puhutaan Pomeratzin ja Marchionin ajatuksesta, että kirjasto on intellektuaalinen paikka, ei fyysinen tila tai instituutio.
"Kirjasto on jotain sellaista, jossa kirjaston asiakkaat voivat saavuttaa ne tavoitteet, missä kirjaston halutaan heitä auttavan. Tämä intellektuaalinen tila voi sijaita perinteisessä kirjastorakennuksessa, se voidaan kopioida tai luoda uudestaan virtuaaliseen kolmiuloitteiseen tilaan, mutta se voi yhtä hyvin sijaita matkapuhelimessa, vavintolassa, työpöydällä tai vesiautomaatin vieressä."
(s.183)

Näiden ajatuksien lukemiseen en tarvitse myöskään HelMet-kirjastoa.
Artikkeli löytyy tästä.

Kirjoja poltettiin - Natsikortti esiin!!

Godwin oli jälleen oikeessa, sen todistaa Helsingin Sanomien lukijoiden keskustelupalsta. Tällä kertaa ärsykkeenä oli artikkeli jossa kerrottiin kuinka Oulunkylän kirjaston poistokirjoja, noin 20 000 kpl on poltettu kaukolämmöksi. Keskustelu lähtee nopeasti käsistä, kun ei muisteta pysyä aiheessa. Suurin kysymys taitaa olla että miksi niin monta kirjaa poistettiin kerralla, mutta 99% keskustelusta keskittyy siihen kuinka väärin on tuhota kirjoja ylipäätänsä, ja että jokainen kirja on pelastamisen arvoinen ja näihin kommentteihin vastauksia. Keskustelusta voi poimia sormin laskien ne kommentit jotka oikeasti ovat asiallisia ja ajatuksella tehtyjä. Tämä on sitä internet-aikaa... tässä kärjekkäimmät kritiikit:

Kansallissosialistit eli natsit polttivat mielestään ei-kiinnostavia (ja huonokuntoisia?) kirjoja 1930-luvulla eli hyvä esikuva on valittu kirjanpolttohommille. Kirjan kiinnostavuuttahan ei ratkaise sen kunto.
- Hampus

Olisihan nuo voinut antaa vaikka avustusjärjestöjen kirppareille myytäväksi, tai lähettää jonnekin maahan avustuksena missä kirjoista on pula. Tai mitä muuta tahansa kuin polttaa kirjat.
- Miettiväinen

Mihin kirjoja enää tarvitaan, kun kohta ei ole enää kirjastojakaan?
- Pelkkää säästöä


Veikkaisin että se mikä suurinta osaa raivostuttaa, on kirjojen elämänkaaren päättyminen, ei suinkaan se että kyseessä on 20 000 nidettä. Syyksi poistamiselle kerrottiin olevan huonokuntoisia kirjoja jotka täytyi saada alta pois remontin alta. Toki 20 000 nidettä on suuri määrä, mutta kun artikkeli ei kerro enempää, on turha raivota päätöstä.