Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

Olen Matkalla tuulen kanssa katson kuinka

Kuu
paistaa kosteille pyökeille
heti sateen jälkeen.

Elokuvaohjaaja Abbas Kiarostamin esikoisrunoelma eteenee filminauhana arkisten havaintojen äärellä. Hän ei tyydy pelkkään maisemointiin, vaan runot kasvavat mittaansa ja näin meillä on käsissä suurempi kokonaisuus, onnistunut runoelma.

Jos et ole koskaan lukenut ensimmäistäkään runoteosta, suosittelen lämpimästi aloittamaan teoksesta Matkalla tuulen kanssa. Jälkihehku säilyy pitkään kallopallossa ja sydänlassa.

Juna valittaa
ja pysähtyy.

Perhonen nukkuu rautatiekiskoilla.

Mats-Eric Nilsson: Petos lautasella

Luin syksyllä Hesarin artikkelin Mats-Eric Nilssonin teoksesta Aitoa ruokaa ja kiinnostuin aiheesta. Kyseistä teosta ei kuitenkaan vielä silloin ollut HelMet-kirjastojen kokoelmissa, joten lainasin saman kirjoittajan toisen aihetta käsittelevän kirjan Petos lautasella.

Kirjassa kerrotaan, miten elintarvikkeiden tuottajat muokkaavat keinotekoisesti ruoan makua ja koostumusta voitontavoittelun kannustamina. Useat tutuilla nimillä ruokakaupassa myytävät elintarvikkeet ovat jotain aivan muuta kuin ne väittävät olevansa. Tiesitkö muuten, että tavallisessa vaniljajäätelössä ei ole vaniljaa ja tuorepuristettu appelsiinimehu on voitu puristaa miltei vuosi ennen kauppaan toimittamista? Tai tiesitkö, että joidenkin teollisten leipien valmistuksessa käytetään prosessin apuaineena sian haimasta saatua fosfolipaasia. Koska kyseessä on prosessin apuaine, joka ei jää valmiiseen tuotteeseen, siitä ei tarvitse mainita tuoteselosteessa.

Olisin ollut erityisen kiinnostunut erilaisten lisäaineiden terveysvaikutuksista, mutta niitä kirjassa käsitellään vain ohimennen ja satunnaisesti. Elintarvikkeessa olevat lisäaineet kertovat kuitenkin aina jotain elintarvikkeen laadusta: Kun tuotteeseen pitää lisätä sen koostumusta parantavia ja makua muuttavia lisäaineita, voidaan olettaa, että tuotteen muut raaka-aineet ovat niin huonolaatuisia, että niitä ei pystyisi nauttimaan ravinnoksi ilman lisäaineita.

Teoksessa siis käydään läpi erilaisia ruoan muokkauskeinoja ja syitä niiden käyttöön. Lisäaineita ja "huijauksia" kehotetaan välttämään, mutta välillä perustelutta. Turhien lisäaineiden välttelyn avuksi kirjassa on lista lisäaineista ja luettelo aidon ruoan tuottajista ja kaupoista Suomessa. Teos on siis alunperin kirjoitettu ruotsalaisesta näkökulmasta, mutta se on käännöksen yhteydessä lokalisoitu Suomeen.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Lukaisin (sic) tuossa Petri Tammisen uusimman, kun se tuli kirjastomme valikoimaan. Romaani käsittelee samaa aihetta kuin Tammisen muutkin teokset: miehenä olemisen haasteita. Vai käsitteleekö se sittenkin Petri Tammisen miehenä olemisen vaikeuksia? Vaikka teoksen tiedostaa romaaniksi, sitä ei voi olla lukematta elämäkertana. Päähenkilön nimi on Petri Tamminen ja ainakin kaikki hänen elämänsä ulkoiset puitteet ovat samat kuin kirjailija Petri Tammisella. Petri Tamminen kotonaan Vääksyssä, Petri Tamminen kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan, Petri Tamminen Mukkulan kirjailijakokouksessa paneelikeskustelussa. Petri Tamminen kiroamassa kuinka Miika Nousiainen julkaisee romaanin samasta aiheesta, mistä Tamminen on juuri itse kirjoittamassa, ja tekee sen tietysti paremmin, kuin mihin Tamminen kykenee. Mutta ei Petri Tammista pakenemassa poliisia varastetulla autolla Kossua juoden, kuten Kari Hotakaisen itsensä mukaan nimeämä romaanihenkilö.

Tamminen luo päähenkilöstään lohduttoman kuvan ihmisenä, joka ei koe ikinä täyttävänsä itsensä eikä muiden ihmisten häneen kohdistamia odotuksia. Hän taistelee ujoutensa kanssa elämänsä läpi, tilanteesta toiseen ja kokee aina jotenkin epäonnistuvansa ja olevansa riittämätön. Toivon todella, että oikean kirjailija Petri Tammisen elämä ei ole samanlaista kuin hänen päähenkilönsä.

Muita hyviä ominaisuuksia ei lukeudu Tammisen tuotannon parhaimmistoon, mutta ihan lukemisen arvoinen teos se on.

Jonathan Safran Foe: Eating Animals

” The everyday horrors of factory farming are evoked so vividly, and the case against the people who run the system presented so convincingly, that anyone who, after reading Foer's book, continues to consume the industry's products must be without a heart or impervious to reason, or both” J. M. Coetzee

Eating Animals on Jonathan Safran Foerin kirja joka käsittelee, kuten nimikin jo vähän vihjaa, lihan syöntiä. Etten karkottaisi kaikkia lukijoita näin alkuun haluan kuitenkin todeta ettei kirja ole veganismin tai kasvisruokavalion manifesti. Kuten kirjailija itsekin toteaa hän vain halusi selvittää itselleen ja perheelleen mitä liha on, mistä se tulee ja miten se on tuotettu. Foer kuitenkin tunnustaa, että kauan ei asia pysynyt henkilökohtaisena tutkimusretkenä lihan maailmaan vaan muuttui haluksi tuoda vastaukset myös muun maailman tietoon.

Kirja keskittyy pääasiassa tuotantoeläinten (broileri, nauta, sika yms.) hyvinvointiin Yhdysvalloissa.Tosin tuotantoeläimistä meidän suomalaistenkin kauppojen lihatuotteet on pääasiassa tehty joten uskon, että hyvin yleismaailmallinen ilmiö on käsittelyssä. Foer haali tietoa mitä oudoimmilla tavoilla, kuten esimerkiksi vierailemalla salaa kalkkunatilalla aktivistin kanssa ja käymällä teurastamossa toimittajaa esittäen. Kirja kertookin kirjoittajansa ajatuksia ja henkilökohtaisia kokemuksia tehotuotantotiloilta. Kun lihasta on kyse on myös pakko perehtyä kalastukseen ja kalantuotantoon, jota kirjassa käsitellää lyhyehkösti mutta ytimekkäästi. Teosta on elävöitetty mukavasti kirjailijan matkallaan kohtaamien ihmisten kuten tilanomistajien tai vaikkapa teurastamotyöntekijöiden omilla pienillä ”tarinoilla”.

Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta teksti oli hyvin helppolukuista olematta kuitenkaan puuduttavaa kuten joissakin tietokirjoissa. Foerin kaunokirjallisuustausta näkyy hyvässä mielessä kirjan kirjoitustyylissä. Jos englanti sujuu edes kohtalaisesti ja aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti ainakin yrittää lukea kyseinen kirja.

Teoksen tarkoitus on täyttää se tyhjiö mikä nykypäivän ihmisellä on kun kyse on lihasta. Kuka oikeasti tietää mistä se marketin jauheliha, broileri tai vaikkapa kirjolohi tulee? En usko, että kovinkaan moni. Allekirjoittaneelle lukukokemus oli ainakin hyvin valaiseva. Vai emmekö vain halua tietää? Onko helpompi vain olla ajattelematta asiaa?

Tom Clancy: Kremlin kardinaali

Kiinnostavatko kylmän sodan kansainvälinen politiikka, militaariteknologia ja pikkutarkasti kuvatut sotilasoperaatiot? Ei se mitään, minua kiinnostavat. Siksi valitsin kesän hömppälukemiseksi kaikki clancyt lukeneen kaverini suosituksesta Kremlin kardinaalin, vuonna 1988 kirjoitetun jännärin kylmän sodan suurvaltapolitiikasta. Viimeksi olen Tom Clancyn teoksia lukenut joskus lukioikäisenä.

Kremlin kardinaalissa oli paljon sitä mitä odotinkin, mutta valitettavasti myös paljon sellaista mistä en pitänyt. Clancylla on paljon sellaisia maneereita ja teemoja, jotka olin jo miltei unohtanut. Hänen jatkuva tarpeensa stereotypisoida eri maiden kansalaisia (yleensä venäläisiä) ja pyrkimyksensä tehdä kirjojensa päähenkilöstä Jack Ryanista yli-ihminen laittavat välillä oksettamaan. Rivien väliin piilotettu homoseksuaalikritiikki sen sijaan sai minut melkein lopettamaan kirjan lukemisen kesken. Tässä tapauksessa tärkein, eli juoni, kuitenkin veti sen verran hyvin, että minun oli teos lopulta luettava loppuun.

Clancylla on, tai ainakin oli, jännä tapa yrittää ennustaa sotilasteknologian kehitystä. Esimerkiksi Naton ja Varsovan liiton välistä sotaa kuvaavassa teoksessa Myrsky nousee Natolla on käytössään tutkassanäkymättömiä F-19-pommikoneita. Todellisuudessa F-19 jäi vain prototyypiksi ja Yhdysvaltain ilmavoimat valitsivat aikoinaan ensimmäiseksi tutkassanäkymättömäksi koneekseen F-117:n. Kremlin kardinaalissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittelevät kilpaa laseria jolla voisi räjäyttää mannertenvälisiä ydinkärkiohjuksia lennosta. Idean kyseisiin lasereihin Clancy lienee saanut Ronald Reaganin Tähtiensota-projektista, joka kuoli ja kuopattiin joskus 80-luvulla. Vielä hämmästyttävämpi teknologinen innovaatio teoksessa on neuvostoliittolaisten kehittämä laite, joka mykistää ihmisen. Teoriassa on toki mahdollista lähettää puhuvaa ihmistä kohti täsmälleen tämän puhetta vastaava vastakkainen ääniaalto (vaikea selittää, kun en ole fyysikko), jolloin puhujan ääntä ei kuulu, mutta käytännössä se lienee mahdotonta. Ainakaan en ole kuullut, että sitä olisi koskaan missään edes yritetty kokeilla.

Kuten jo aiemmin totesin, juoni vakoojaseikkailuineen, taisteluineen ja juonitteluineen kuitenkin toimii tarpeeksi hyvin. Teoksen edellä mainitsemieni heikkouksien ja Clancyn kehnon kirjoitustaidon ja täysin epäuskottavien dialogien vuoksi en oikein voi Kremlin kardinaalia suositella kenellekään. Sinänsä jännittävän juonen vuoksi sen kuitenkin luin kokonaan.

Erityismaininta tahattomasta komiikasta menee kirjan suomentajalle: Jääkiekko-ottelukohtauksen "tukipelaajat" ja "sivustahyökkääjien keskitykset" eivät oikein auenneet edes jääkiekkoa parikymmentä vuotta aktiivisesti seuranneelle penkkiurheilijalle.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin Maata ja tuhkaa kertoo surusta ja kärsimyksestä, siitä miten eri tavoin ihmiset surunsa kantavat, miten surra sellaisten ihmisten keskellä, joilla kaikilla on paljon surtavaa. Tarina sijoittuu Neuvostoliiton ja Afganistanin 80-luvulla käymään sotaan. Dastaguir on menettänyt Neuvostoliiton hyökkäyksessä vaimonsa, lapsensa ja miniänsä. Hän matkaa pojanpoikansa Jassinin kanssa kertomaan ainoalle eloonjääneelle pojalleen Muradille, että tämän äiti, vaimo ja sisarukset ovat kuolleet. Henkiin ovat jääneet vain itse Dastaguir ja Muradin poika Jassin, joka hänkin on menettänyt kuulonsa, vaikkei sitä ymmärräkään. Miltä sellaista viestiä tuntuu kantaa, miten sen voi kertoa?

Muodoltaan Maata ja tuhkaa on hieman poikkeuksellinen kaunokirjallinen teos. Se on niin lyhyt, ettei sitä oikein täyspitkäksi romaaniksi voi laskea. Tarina kertoo yhdestä päivästä, sisältäen toki takaumia, joten sen puolesta teos menisi novellistakin. Novelliksi se on kuitenkin ehkä liian pitkä ja on hyvä ettei sitä novellina ole julkaistu, koska vahvana tarinana se ei olisi omimmillaan novellikokoelmassa vain yhtenä muiden joukossa. Toinen erikoisuus teoksessa on sen kertojaratkaisu. Kertoja on eräänlainen sinäkertoja. Se puhuttelee päähenkilö Dastaguiria; välillä todeten, välillä jopa käskien, mutta kuitenkin kaikkitietävänä. Ratkaisu on virkistävän epätavanomainen ja toimiva.

Rahimin teos on raskas ja emotionaalisesti voimakas. Siinä on jotain erilaista, jotain sellaista mitä kaikkiin kirjoihin kaipaisi, mutta jota ei osaa määritellä edes sen kohdatessaan. Maassa ja tuhkassa kaikki on paikallaan. Suosittelen kaikille jotka uskaltavat tuntea.

Vesa Haapala: Termini

Termini on Vesa Haapalan toinen runokokoelma. Siinä missä hänen palkitun esikoiskokoelmansa nimi oli Vantaa, on toinen kokoelma nimetty Rooman päärautatieaseman mukaan. Rooma on teoksessa vahvasti läsnä ja huvituinkin ajatuksesta, että nyt on runoilija lähtenyt apurahan turvin Roomaan kirjoittamaan runoja, eikä voi olla leveilemättä asialla.

Termini nimittäin kertoo runojen kirjoittamisesta Roomassa. Mutta kertoo se paljon muustakin: parisuhteesta ja rakkaudesta, nykyhetken ja historian kohtaamisesta, uskosta ja epäilemättä myös paljosta muusta, jota en ole ymmärtänyt tai huomannut. Haapala on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori ja se näkyy hänen runoissaan. Ne ovat laajoja ja rönsyileviä ja täynnä intertekstuaalisia viittauksia, joista useimmat jäävät keskivertolukijalta huomaamatta.

Ehkä Haapala on itsekin huomannut (vai liekö huomio kustannustoimittajan?) moniulotteisten runojensa olevan niin sanotusti hieman vaikeita ja niinpä kirjan lopussa onkin lukijan helpotukseksi kolmen sivun verran huomautuksia runoihin. Olen törmännyt tähän ilmiöön aiemminkin, enkä ole siitä kovin innoissani. Kyllä runoilijan pitää kyetä kertomaan haluamansa asiat runoissa itsessään, niin että runoja ei tarvitse erikseen selitellä.

Kuten miltei kaikki suomeksi julkaistu runous on myös Termini laadukasta lyriikkaa. Päiväkirjamaisen proosarunon ja perinteisemmän runouden vuorottelu pitävät usein pidempään runoja lukiessa vaivaavan turtumuksen poissa, vaikkakin viimeisten sivujen kokeellisesti ladottujen runojen kohdalla väsymys alkoi hiljalleen tehdä majaa pääkoppaan.

On tietyllä tavalla hienoa, mutta myös surullista, että kaikkien muiden uusien kotimaisten runoteosten tapaan Termini löytyy jatkuvasti kirjastomme runohyllystä. Uusi kotimainen runous on laadukasta, eikä runojen lukeminen ole millään tavoin vaikeaa, kuten useat tuntuvat luulevan. Siis, hyvät ihmiset, tulkaa kirjastoon lainaamaan runoja.