Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tositarina alkaa Tiibetissä, Yangzomin isoäidin (tiibetiksi Mola) Kunsangin lapsuudesta. Pienestä pitäen Mola on aina tiennyt, että hän haluaa ryhtyä nunnaksi. Maallinen elämä on hänelle vähemmän tärkeää kuin hengellinen. Vanhassa Tiibetissä aikuistuminen tapahtuu aikaisin ja kun Molan molemmat vanhemmat ovat kuolleet hänen ollessaan vielä nuori, on hänelle luonteva ratkaisu liittyä nunnien erakkoyhteisöön, jossa opettajana toimii Ape Rinpoche. Koska Mola edustaa tiibetinbuddhalaisuuden Nyingma-koulukuntaa, on hänelle sallittua mennä naimisiin ja saada lapsia, vaikka hän onkin nunna. Eräänä päivänä hän tutustuu Tsering nimiseen munkkiin ja he rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. He muuttavat pois erakkoyhteisöstä ja alkavat huolehtia luostarista, joka on jäämässä tyhjilleen.

Samanaikaisesti Tiibetissä ovat asiat muuttumassa. Kiinan sotilaiden määrä alueella lisääntyy ja erityisesti luostarit ja niiden asukin saavat olla varuillaan sotilaiden suhteen. Suojellakseen itseään ja tyttäriään Mola ja Tsering päättävät lopulta paeta Tiibetistä Intiaan, kuten Dalai Lama ja moni muu ennen heitä. He eivät kuitenkaan tiedä mihin ovat ryhtymässä tai miten vaikea paosta tulee.

Seuraava osa tarinasta sijoittuu Intiaan ja päähenkilöksi nousee Yangzomin äiti Sonam. Se kertoo tiibetiläispakolaisten tilanteesta Intiassa, joka ainakaan 60–70-luvuilla ei ollut mitenkään kehuttava. Elämä on niukkaa ja jopa lasten täytyy tehdä raskasta työtä, jotta perhe selviäsi. Intiassa Sonam tapaa sveitsiläisen etnologin ja Tiibet-aktivistin Martinin ja pari menee naimisiin. Hankalien byrokraattisten kiemuroiden jälkeen perhe pääsee vihdoin muuttamaan Sveitsiin, jossa tarinan päähenkilöksi tulee Yangzom, joka kertoo tässä osassa lapsuudestaan ja uransa aloittelusta, niin näyttelijänä kuin Tiibet-aktivistinakin.

Kirja sijoittuu maantieteellisesti Tiibetiin, Intiaan ja Sveitsiin päättyen USA:han. Se on aika helppolukuinen. Olen itse lukenut paljon Tiibetin pakolaisten kirjoittamia teoksia, joissa kuvaillaan paljon yksityiskohtaisemmin Tiibetin kulttuurin ja tiibetiläisen perinteisen elämäntavan (erityisesti luostarien) tuhoamista, ja jopa kuvauksia munkkeihin ja nunniin kohdistuvasta kidutuksesta. Tästä kirjasta ei niin yksityiskohtaisia kertomuksia löydy. Toisaalta vaikka kirjoittajan isoäiti oli nunna ja siksi hyvässä asemassa tiibetiläisessä yhteiskunnassa (vaikkei toki yhtä korkeassa asemassa kuin munkki tai syntyjään ylhäiset tiibetiläiset) on kirjasta luettavissa myös kritiikkiä vanhan Tiibetin feodaalista yhteiskuntarakennetta kohtaan. Myös luonto on Tiibetissä karu ja kova, eikä elämää siellä kaunistella.

Mielestäni juuri tämän kirjan (kaikkien Tiibet-aiheisten kirjojen joukossa) parasta antia on ehkä kuvaukset tavallisten tiibetiläispakolaisten elämästä kotimaasta paon jälkeen. Aiemmin lukemani tiibetiläisten pakolaisten kirjat ovat yleensä olleet esim. munkkien kokemuksista, joten heidän kokemuksensa pakolaisuudesta ovat olleet erilaisia. En muista aiemmin lukeneeni näin seikkaperäisesti tiibetiläisiin kohdistuvasta syrjinnästä ja heidän vaikeista oloistaan Intiassa. Kirjan heikkoutena voisi mainita sen, että koska alle 400-sivuisessa kirjassa katetaan n. 80 vuoden mittainen ajanjakso ja kolme sukupolvea, ei siinä päästä kuin raapaisemaan aiheen pintaa.

Kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jos Tiibetin tilanne kiinnostaa enemmänkin, niin suosittelen lukemaan myös muita suomennettuja Tiibetistä paenneiden elämäkertoja, erityisesti Dalai Laman omaelämäkerran ”Vapaus maanpaossa”.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Frank McCourtin teoksen Seitsemännen portaan enkeli on sanottu naurattavan silloin kun se ei itketä. Teosta on myös luonnehdittu lämpimän humoristiseksi. Minua tämä omaelämäkerrallinen kuvaus kirjailijan lapsuudesta köyhässä 30- ja 40-lukujen Irlannissa ei juurikaan naurattanut. Sen sijaan se kosketti. Tuska ja kärsimys, raastava voimattomuus kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden edessä on kuvattu teoksessa niin voimallisesti, että hieman iloisempien kohtien riemukin tuntuu jotenkin lannistuneelta. Miksi iloita hetkellisestä onnesta, kun paluu kurjuuteen odottaa vääjäämättömänä kulman takana.

Kirjaa lukiessa mieleen hiipi jostain syystä usein Hamsunin Nälkä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna parempi vertailukohta olisi ehkä kuitenkin Laxnessin Salka Valka. Nämä vertailukohdat puhukoot puolestaan millaisena minä Seitsemännen portaan enkelin koin. Ei ollut kevyttä ja hauskaa ei. McCourtin teoksen vertaaminen Salka Valkan ja Nälän kaltaisiin klassikoihin ei ole muutenkaan epäoikeutettua; sen verran hyvästä kirjasta on kyse.

Encyclopedia Idiotica ja A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008

Ensin on tunnustettava kirjoittajan lähtökohdat: Olen fanittanut CMX:ää kohta 15 vuotta ja pidän sitä vähintään Suomen merkittävimpänä rockyhtyeenä. A.W. Yrjänää sen sijaan pidän mielenkiintoisimpana suomalaisena julkisuuden henkilönä. Näistä lähtökohdista siis tartuin Encyclopedia Idioticaan ja A.W. Yrjänän Päiväkirjaan.

CMX-yhtyeen laulaja-basisti A.W. Yrjänä ja kitaristi Janne Halmkrona ovat vastailleet CMX:n nettisivuilla fanien ja muiden sivuilla kävijöiden lähettämiin kysymyksiin vuodesta 1995 lähtien. Kysymyksiä ja vastauksia on kuulemma kertynyt paperille tulostettuna yli 6000 liuskaa ja tästä lähdeaineistosta Tuukka Hämäläinen toimitti 600-sivuisen kirjan. Kysymykset käsittelevät itse bändin ja sen musiikin lisäksi melkein kaikkea mahdollista: esiimerkiksi bändin jäsenten suosikkikirjoja, -bändejä ja -ruokia, uskontoa, filosofiaa, tekijänoikeuslainsäädäntöä. Bändi vastaa välillä asiallisesti ja perustellen, välillä täysin asiattomasti kysymyksen lähettäjää soimaten.

Teos oli varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka olenkin koko kysymyspalstan vuosien saatossa läpi lukenut. Kirjassa kysymykset oli jäsennetty aihepiireittäin (netissä ne ovat kronologisessa järjestyksessä) ja se antoi niihin uuden perspektiivin. Löysin kirjasta myös kaksi itse lähettämääni kysymystä (joista toisessa oli yhdyssanavirhe!). Itse siis viihdyin teoksen seurassa, mutta on vaikea kuvitella, että muut kuin CMX-fanit siitä paljon irti saisivat.

A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008 mennee samaan sarjaan Encyclopedia Idiotican kanssa, eli siitä tuskin ovat kiinnostuneet muut kuin CMX-fanit. Teoksena se on kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi ja toki myös vakavampi esitys taiteilijan elämästä. Teoksen alun 30-vuotias Yrjänä on ahdistunut ja masentunut taiteilija, joka teoksen aikana kasvaa ja eheytyy ihmisenä. Päiväkirja 1995-2008 on juuri sitä mitä päiväkirjat ovat: kasvutarina.

Elämänsä tapahtumien ohella Yrjänä kirjoittaa paljon taiteellisista, filosofisista ja yhteiskunnallisista pohdinnoistaan. Päiväkirjaa ei tekijän ja kustantajan mukaan ole sensuroitu, kuin sellaisissa kohdissa, missä kerrotaan henkilökohtaisuuksia muiden kuin Yrjänän ja hänen vaimonsa elämästä. Useista henkilöistä käytetään kirjassa pelkkää nimikirjainta, mutta siitä huolimatta tunnistin ainakin yhden kirjassa ryöpytetyn T:n. Suosittelen Yrjänän Päiväkirjaa kenelle tahansa moderneista elämäkerroista, runoudesta, filosofiasta tai taiteilijuudesta kiinnostuneelle.

Hajahuomioita kirjamessuilta

Kävin tänään pikaisesti Helsingin kirjamessuilla. Yritin käydä kuuntelemassa Paavo Lipposen kaunatilitystä uuden elämäkertansa tiimoilta, mutta sitä oli pakkautunut kuuntelemaan niin suuri väenpaljous, etten päässyt tarpeeksi lähelle että olisin kuullut mitään.

Sen sijaan A.W. Yrjänän ja Janne Halmkronan haastattelua varten menin esiintymislavan yleisöpaikoille jo hyvissä ajoin. Ehdin kuunnella hetken aikaa Jake Nymanin sinänsä ihan hauskaa, mutta jotenkin jo tuhannesti kerrotun kuuloista tarinointia Beatleseistä, Beach Boyseista ja muista 60-luvun poptähdistä.

A.W. Yrjänä kertoi ensin juuri ilmestyneestä päiväkirjastaan, jonka lukemisen olen itsekin jo aloittanut. Teos vaikuttaa mielenkiintoiselta ja siitä ehkä kirjoittelen tänne vielä myöhemmin. Yrjänä ja Halmkrona kertoivat yhdessä edustamansa CMX-yhtyeen nettisivujen kysymyspalstan kysymyksistä ja vastauksista koostetusta Encyclopedia Idiotica -teoksesta. Teos on varmasti täynnä toinen toistaan hauskempia juttuja, mutta itse en kaikki kysymyspalstan kysymykset vuosien saatossa läpilukeneena siitä jaksa innostua. Uskallan kuitenkin suositella sitä kaikille CMX:stä, älyllisyydesta, kirjallisuudesta ja huonosta huumorista kiinnostuneille.

Muuten Helsingin kirjamessut näyttivät juuri siltä kuin aina ennenkin. Toisaalta tutussa ja ilmeisen hyväksi havaitussa konseptissa on puolensa, mutta jotenkin kaipaisin jotain vaihtelua. Toki kirjamessuilla ja niiden jatkoilla on myös suurelle yleisölle näkymätön tärkeä roolinsa kustannusmaailman verkostoitumis- ja kähmintäpaikkana, joten suureen maksavaan yleisöön panostaminen on kirjamessuilla vain yksi kustantamoiden intresseistä.

Suuren yleisön kosiskelusta jäi päällimmäisenä mieleen Tammen Keltaisen kirjaston massiviset kasat tuoreen kirjallisuuden Nobel-voittaja Herta Müllerin ylihintaisia teoksia. Hänen teoksistaan on suomennettu vain kolme ja kaikki niistä ovat Tammen kustantamia. Nyt Tammi pyrkii luonnollisesti ottamaan Müllerin voitosta irti kaiken hyödyn ja on uudelleen julkaissut nuo kolme aiemmin suomennettua teosta, kun uusien suomentamiseen kuitenkin kuluu aikaa.