Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset

Yasmina Khadran (oikealta nimeltään Mohammed Moulessehoul) teos Kabulin pääskyset sijoittuu nimensä mukaisesti Kabuliin. Afganistanissa Taleban hallitsee (alkuteos on julkaistu vuonna 2002) ja elämä on kovaa. Tarinan keskiössä on kaksi avioparia. Atiq Shaukat on vanginvartija kuolemaantuomittujen osastolla ja hänen vaimonsa Musarat makaa kuolinvuoteellaan. Muhsin Ramat on joutunut luopumaan aiemmasta varakkaasta ja mukavasta elämästään ja hänen kaunis vaimonsa Zunaira on äärimmäisen katkera siitä, että on pakotettu käyttämään burqaa.

Nämä neljä ihmistä haluaisivat kaikki vaan elää elämäänsä rauhassa. Muhsin ja Zunaira haluaisivat voida kävellä puistossa käsi kädessä. Zunaira toivoisi voivansa katsella maailmaa ja pystyä koskettamaan tavaroita torilla paljailla käsillään ilman välissä olevaa burqaa ja mustia nahkahanskoja. Atiq on täysin tympääntynyt elämäänsä ja kokee pettymyksen tunteita kun kotiin saavuttuaan huomaa, ettei vaimo ole vieläkään kuollut. Silti hän ei ole halukas ottamaan toista vaimoa, mikä on joillekin tarpeeksi hyvä syy pitää häntä pilkkanaan. Näiden neljän ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa traagisella tavalla.

Kabulin pääskysten tarina on hyvinkin rankka. Ihmisten elämä on kovaa, eikä ilon aiheita juuri löydy, mutta kurjassa tilanteessa inhimilliset tunteet toimivat samoin kuin muulloinkin. Yasmina Khadran kirjoitustyyli on suorastaan ristiriidassa tarinan sisällön kanssa. Teksti on hyvin rikasta, kaunista ja kuvailevaa, jopa runollista, mutta todellisuus jota se kuvaa on erittäin raakaa. Kirja on kuvaus lyhyestä ajanjaksosta päähenkilöiden elämässä (romaani on lyhyt, vain 132 sivua). Voin suositella kirjaa sellaisille lukijoille, jotka nauttivat rikkaasta kielestä, mutta eivät vaadi lukemiltaan kirjoilta yksiselitteisen onnellista loppua.

Tom Clancy: Kremlin kardinaali

Kiinnostavatko kylmän sodan kansainvälinen politiikka, militaariteknologia ja pikkutarkasti kuvatut sotilasoperaatiot? Ei se mitään, minua kiinnostavat. Siksi valitsin kesän hömppälukemiseksi kaikki clancyt lukeneen kaverini suosituksesta Kremlin kardinaalin, vuonna 1988 kirjoitetun jännärin kylmän sodan suurvaltapolitiikasta. Viimeksi olen Tom Clancyn teoksia lukenut joskus lukioikäisenä.

Kremlin kardinaalissa oli paljon sitä mitä odotinkin, mutta valitettavasti myös paljon sellaista mistä en pitänyt. Clancylla on paljon sellaisia maneereita ja teemoja, jotka olin jo miltei unohtanut. Hänen jatkuva tarpeensa stereotypisoida eri maiden kansalaisia (yleensä venäläisiä) ja pyrkimyksensä tehdä kirjojensa päähenkilöstä Jack Ryanista yli-ihminen laittavat välillä oksettamaan. Rivien väliin piilotettu homoseksuaalikritiikki sen sijaan sai minut melkein lopettamaan kirjan lukemisen kesken. Tässä tapauksessa tärkein, eli juoni, kuitenkin veti sen verran hyvin, että minun oli teos lopulta luettava loppuun.

Clancylla on, tai ainakin oli, jännä tapa yrittää ennustaa sotilasteknologian kehitystä. Esimerkiksi Naton ja Varsovan liiton välistä sotaa kuvaavassa teoksessa Myrsky nousee Natolla on käytössään tutkassanäkymättömiä F-19-pommikoneita. Todellisuudessa F-19 jäi vain prototyypiksi ja Yhdysvaltain ilmavoimat valitsivat aikoinaan ensimmäiseksi tutkassanäkymättömäksi koneekseen F-117:n. Kremlin kardinaalissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittelevät kilpaa laseria jolla voisi räjäyttää mannertenvälisiä ydinkärkiohjuksia lennosta. Idean kyseisiin lasereihin Clancy lienee saanut Ronald Reaganin Tähtiensota-projektista, joka kuoli ja kuopattiin joskus 80-luvulla. Vielä hämmästyttävämpi teknologinen innovaatio teoksessa on neuvostoliittolaisten kehittämä laite, joka mykistää ihmisen. Teoriassa on toki mahdollista lähettää puhuvaa ihmistä kohti täsmälleen tämän puhetta vastaava vastakkainen ääniaalto (vaikea selittää, kun en ole fyysikko), jolloin puhujan ääntä ei kuulu, mutta käytännössä se lienee mahdotonta. Ainakaan en ole kuullut, että sitä olisi koskaan missään edes yritetty kokeilla.

Kuten jo aiemmin totesin, juoni vakoojaseikkailuineen, taisteluineen ja juonitteluineen kuitenkin toimii tarpeeksi hyvin. Teoksen edellä mainitsemieni heikkouksien ja Clancyn kehnon kirjoitustaidon ja täysin epäuskottavien dialogien vuoksi en oikein voi Kremlin kardinaalia suositella kenellekään. Sinänsä jännittävän juonen vuoksi sen kuitenkin luin kokonaan.

Erityismaininta tahattomasta komiikasta menee kirjan suomentajalle: Jääkiekko-ottelukohtauksen "tukipelaajat" ja "sivustahyökkääjien keskitykset" eivät oikein auenneet edes jääkiekkoa parikymmentä vuotta aktiivisesti seuranneelle penkkiurheilijalle.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin Maata ja tuhkaa kertoo surusta ja kärsimyksestä, siitä miten eri tavoin ihmiset surunsa kantavat, miten surra sellaisten ihmisten keskellä, joilla kaikilla on paljon surtavaa. Tarina sijoittuu Neuvostoliiton ja Afganistanin 80-luvulla käymään sotaan. Dastaguir on menettänyt Neuvostoliiton hyökkäyksessä vaimonsa, lapsensa ja miniänsä. Hän matkaa pojanpoikansa Jassinin kanssa kertomaan ainoalle eloonjääneelle pojalleen Muradille, että tämän äiti, vaimo ja sisarukset ovat kuolleet. Henkiin ovat jääneet vain itse Dastaguir ja Muradin poika Jassin, joka hänkin on menettänyt kuulonsa, vaikkei sitä ymmärräkään. Miltä sellaista viestiä tuntuu kantaa, miten sen voi kertoa?

Muodoltaan Maata ja tuhkaa on hieman poikkeuksellinen kaunokirjallinen teos. Se on niin lyhyt, ettei sitä oikein täyspitkäksi romaaniksi voi laskea. Tarina kertoo yhdestä päivästä, sisältäen toki takaumia, joten sen puolesta teos menisi novellistakin. Novelliksi se on kuitenkin ehkä liian pitkä ja on hyvä ettei sitä novellina ole julkaistu, koska vahvana tarinana se ei olisi omimmillaan novellikokoelmassa vain yhtenä muiden joukossa. Toinen erikoisuus teoksessa on sen kertojaratkaisu. Kertoja on eräänlainen sinäkertoja. Se puhuttelee päähenkilö Dastaguiria; välillä todeten, välillä jopa käskien, mutta kuitenkin kaikkitietävänä. Ratkaisu on virkistävän epätavanomainen ja toimiva.

Rahimin teos on raskas ja emotionaalisesti voimakas. Siinä on jotain erilaista, jotain sellaista mitä kaikkiin kirjoihin kaipaisi, mutta jota ei osaa määritellä edes sen kohdatessaan. Maassa ja tuhkassa kaikki on paikallaan. Suosittelen kaikille jotka uskaltavat tuntea.

Herta Müller: Redan då var räven jägare

Herta Müller räknas inte till dom lättlästa precis - och därför vågade jag mig inte på att läsa den på originalspråket. Men den här boken var troligen för mig den rätta introduktionen till vår senaste Nobelpristagares författarskap! Jag känner inte Herta Müller från tidigare, har ingen annan bok att jämföra med. Språket är speciellt, poetiskt. Kapitlen är rubricerade och inte för långa - de kan läsas separat - men ändå går handlingen hela tiden framåt.

Det som stannar i minnet från den här boken är framförallt GLÄDJELÖSHETEN. Tröstlösheten, hopplösheten, allt det gråa, fula: spottet, cigarrettfimparna, flugorna...Den hotfulla stämningen, diktatorns pannlock, krossade nötskal med innehåll som hjärnor... solroskärnorna folk spottar omkring sig...popplarna som hon talar om på nästan alla sidor. Rädslan, fasan, som personifieras i RÄVSKINNET som ligger på hennes golv, räven som vartefter dagarna går förlorar svans, tassar: Någon har varit inne i hennes lägenhet medan hon är på jobb...

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on eräänlainen jatko-osa Kjell Westön edelliselle Finlandia-palkitulle teokselle Missä kuljimme kerran. Kummatkin teokset lukeneet ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet innokkaita vertailemaan teoksia ja ovat poikkeuksetta päätyneet moittimaan tätä uusinta edeltäjäänsä huonommaksi. Missä kuljimme kerran oli kieltämättä poikkeuksellisen hieno historiallinen romaani, mutta ei Älä käy yöhön yksin mielestäni siitä ainakaan paljon jää.

Teoksen tarina alkaa 1960-luvun alusta ja kulkee aina nykypäivään asti. Painopiste on kuitenkin 60-, 70- ja 80-luvun Helsingissä, kunkin ajan ilmiöissä, kuten musiikissa, ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Niin, Helsingissä... Teoksen päähenkilöksi nousee edeltäjänsä tapaan henkilöhahmojen ohi Helsinki. Westö osaa kyllä laittaa Helsingin elämään aikakaudesta riippumatta. Ehkä hänen maalaileva tyylinsä sopii Helsingin tai yleensäkin kaupunkielämän kuvaukseen. Kiivasrytmiseen kaupunkielämään hypätään kyllä mukaan, mutta vain sisällöllisesti. Ilmaisu pysyy ilmavana ja sopivan rauhallisena, niin että lukija ehtii aistia tunnelman.

Yksi Westön ratkaisuista jäi mietityttämään ja se on aiheesta käytyjen nettikeskusteluiden perusteella mietityttänyt myös muita: Miksi Westö on luonut Helsinkiin fiktiivisen lähiön Männistön? Kaikki kantakaupungin paikat ovat todellisia olemassa olevia, mutta tämä yksi lähiö jota käsitellään on täysin keksitty. Männistön on ilmeisesti tarkoitus kuvata stereotyyppistä lähiötä ja siinä onnistutaankin, mutta jotenkin lähiön fiktiivisyys kaihertaa koko ajan kirjaa lukiessa ja lopulta on vaikea nähdä syytä, miksi Westö ei ole valinnut Männistön tilalle jotain todellista lähiötä. Itselleni tuli mieleen, että ehkä lähiöt ovat Westölle niin tuntemattomia ja ehkä hieman merkityksettömiä, että hän ei viitsinyt paneutua niihin tarpeeksi, jotta voisi kirjoittaa uskottavasti, vaan oikaisi luomalla oman lähiön. No, tämä on toki täysin valistumatonta arvailua, ja haluan uskoa, että kirjailijalla oli ratkaisuunsa ylevämmät syyt, varsinkin kun tiedetään Westön tekevän valtavasti taustatyötä romaaneitaan varten .

Kokonaisuutena pidin kirjaa mainiona. Henkilöhahmot ovat juuri sen verran epäuskottavia, että ne ovat kiinnostavia ja kaksiosainen juoni pysyy hienosti kasassa pitkistä ajallisista hypyistä huolimatta. Westö on uskollinen kirjoitustyylilleen, eikä hänen siitä kannattaisikaan tinkiä, koska se toimii. Westö on eittämättä yksi Suomen eturivin kirjailijoista ja nyt odottaisin hänen jättävän Helsingin lähihistorian aiheena taakseen ja siirtyvän eteenpäin. Tästä onkin hieman viitteitä ilmassa, sillä hän on kertonut, että Älä käy yöhön yksin on hänen "Helsinki-kvartettinsa" viimeinen osa.

Hanif Kureishi: Lähtö ja neljä muuta tarinaa

Noin viides kerta toden sanoo. Olen vuosien varrella yrittänyt tarttua lukuisia kertoja Hanif Kureishin kirjoihin yhden jos toisenkin niitä suositellessa, mutta aina ne ovat jääneet kesken jotenkin liian ”äijäkirjoina”. Vasta nyt pääsin ensimmäisen loppuun kunnialla, jopa nautiskellen.

Nimikkonovellissa Lähtö päähenkilö Jay tekee yhden illan ajan lähtöä perheensä luota lopullisesti. Minusta tarina oli ennen kaikkea hyvin kiehtova kertomus siitä miten samassa kodissa elävät ihmiset voivat elää näkemättä oikeasti toisiaan. Surullisinta tarinassa ei olekaan itse lähdön haikeus vaan epätoivo siitä miten yhdessä asuvat ihmiset voivat elää niin rinnakkaisissa todellisuuksissa, ja miten yleistä se oikeasti mahtaa ollakaan.

Koko tarinan ajan päähenkilö määrittää vaimoaan täsmällisen tehokkaasti ja kaikkitietävästi ymmärtämättä sitä, että toinen on kiehtova tasan niin kauan kuin tätä ei määritä itsestä käsin vaan antaa toisen jatkua äärettömiin. Herra Jaylle olisi tehnyt hyvää tutustua Emmanuel Levinasin toiseuden filosofiaan, se olisi jopa saattanut koitua liiton pelastukseksi. Tarinan loppu on ainoa oikea. Raaka ja lohduton, mutta oikea.

Kirja on yhtä paljon tarinaa itsensä kadottamisesta kuin siihen kaipuustakin. Lähtö on pitkästä aikaa tarina, jota miettii jopa aamukoomassa bussissa matkalla töihin. Ainoastaan novelli Jätös minun piti jättää kesken. En ole koskaan ollut eriteviihteen ystävä, ja mikäli kokee lukemansa voimakkaasti kuvina, en suosittele tuon tarinan lukemista kuin itsekidutusmielessä.

Loppujen lopuksi oli Lähtö ja neljä muuta tarinaa kuitenkin aika äijäkirja. Mutta hyvä sellainen.

Me hukkuneet

Paljon sivuja, vähän asiaa. Sitä sisältää Carsten Jensenin Me hukkuneet. Teos on paikoitellen viihdyttävä ja välillä jopa ajattelemaan laittava. Mutta se ei lopulta teosta pelasta, kun suurin osa siitä on puuduttavaa tyhjäkäyntiä.

Sinänsä teoksessa on aineksia vaikka mihin, mutta epätasaisuus häiritsee siitä nauttimista. Epätasaisuus ei rajoitu pelkästään teoksen kiinnostavuuteen, vaan häiritsee myös kielessä ja kerronnassa. Me hukkuneiden ensimmäiset viisikymmentä sivua ovat kuin nuorten seikkailuromaanista ja se meinasi ainakin allekirjoittaneen kohdalla aiheuttaa teoksen kesken jättämisen heti alkuunsa.

Lukuromaanina Me hukkuneita on mainostettu ja sitä se kyllä on. Voin suositella teosta lämpimästi ihmiselle jota historiallinen romaani ja merenkulku kiinnostavat ja joka ei häiriinny sadan sivun pätkistä, joissa ei tapahdu mitään kiinnostavaa tai tarinan kannalta oleellista.

Rahalla Saa

Ruotsissa dekkarit eivät ole kovaksikeitettyjä, ne ovat paneroitu chilissä ja sen jälkeen uppopaistettu. Tätä mieltä olin luettuani Jens Lapiduksen kirjan Rahalla saa. Se on ensimmäinen osa Stockholm noir trilogiaa, jossa miljöönä toimii yllättäen Tukholma ja henkilökaarti koostuu uransa eri vaiheilla olevista ammattirikollisista.

Länsinaapurissammehan on jo pitkään oltu tosielämässäkin edellä rahankuljetusautojen sekä pankkien putsaamisessa, eikä sinänsä ihme, että puolustusasianajajana toiminut Lapidus on keksinyt ammentaa työstään materiaalia kirjojaan varten.

Kirjan tapahtumat vaikuttavat hyvin todellisilta ja rikollisliigat aidoilta verrattuna esim. Jarkko Sipilän "Pääkalloprikaatiin", joka aiheuttaa lähinnä huvittuneita naurahduksia (liikaa haukkumatta Sipilää, pidän häntä kovin viihdyttävänä). Näitä kahta kirjailijaa yhdistää sekin, että molemmat ovat työskennelleet "alalla" (Sipilä rikostoimittajana).

Kirjan ehdoton etu on, että se ei ole perinteinen dekkari. Tällä tarkoitan kaavaa, jolla suomessakin kirjoitetaan "kovaksi keitettyä" rikoskirjallisuutta, jossa ollaan moraalin puolesta vielä 50-luvulla ja jutussa on n. yksi käänne. Lapiduksen kirjassa on vauhtia, jollaiseen harvoin törmää dekkareissa. Itseäni miellyttää myös hänen tapansa käyttää hyvin lyhyitä lauseita tehokeinona.

Kaiken kaikkiaan annan tämän kirjan viihdearvolle kouluarvosanan 9!

Alla linkit HelMetiin:

2008 painos
2009 painos