Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

Olen Matkalla tuulen kanssa katson kuinka

Kuu
paistaa kosteille pyökeille
heti sateen jälkeen.

Elokuvaohjaaja Abbas Kiarostamin esikoisrunoelma eteenee filminauhana arkisten havaintojen äärellä. Hän ei tyydy pelkkään maisemointiin, vaan runot kasvavat mittaansa ja näin meillä on käsissä suurempi kokonaisuus, onnistunut runoelma.

Jos et ole koskaan lukenut ensimmäistäkään runoteosta, suosittelen lämpimästi aloittamaan teoksesta Matkalla tuulen kanssa. Jälkihehku säilyy pitkään kallopallossa ja sydänlassa.

Juna valittaa
ja pysähtyy.

Perhonen nukkuu rautatiekiskoilla.

Vesa Haapala: Termini

Termini on Vesa Haapalan toinen runokokoelma. Siinä missä hänen palkitun esikoiskokoelmansa nimi oli Vantaa, on toinen kokoelma nimetty Rooman päärautatieaseman mukaan. Rooma on teoksessa vahvasti läsnä ja huvituinkin ajatuksesta, että nyt on runoilija lähtenyt apurahan turvin Roomaan kirjoittamaan runoja, eikä voi olla leveilemättä asialla.

Termini nimittäin kertoo runojen kirjoittamisesta Roomassa. Mutta kertoo se paljon muustakin: parisuhteesta ja rakkaudesta, nykyhetken ja historian kohtaamisesta, uskosta ja epäilemättä myös paljosta muusta, jota en ole ymmärtänyt tai huomannut. Haapala on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori ja se näkyy hänen runoissaan. Ne ovat laajoja ja rönsyileviä ja täynnä intertekstuaalisia viittauksia, joista useimmat jäävät keskivertolukijalta huomaamatta.

Ehkä Haapala on itsekin huomannut (vai liekö huomio kustannustoimittajan?) moniulotteisten runojensa olevan niin sanotusti hieman vaikeita ja niinpä kirjan lopussa onkin lukijan helpotukseksi kolmen sivun verran huomautuksia runoihin. Olen törmännyt tähän ilmiöön aiemminkin, enkä ole siitä kovin innoissani. Kyllä runoilijan pitää kyetä kertomaan haluamansa asiat runoissa itsessään, niin että runoja ei tarvitse erikseen selitellä.

Kuten miltei kaikki suomeksi julkaistu runous on myös Termini laadukasta lyriikkaa. Päiväkirjamaisen proosarunon ja perinteisemmän runouden vuorottelu pitävät usein pidempään runoja lukiessa vaivaavan turtumuksen poissa, vaikkakin viimeisten sivujen kokeellisesti ladottujen runojen kohdalla väsymys alkoi hiljalleen tehdä majaa pääkoppaan.

On tietyllä tavalla hienoa, mutta myös surullista, että kaikkien muiden uusien kotimaisten runoteosten tapaan Termini löytyy jatkuvasti kirjastomme runohyllystä. Uusi kotimainen runous on laadukasta, eikä runojen lukeminen ole millään tavoin vaikeaa, kuten useat tuntuvat luulevan. Siis, hyvät ihmiset, tulkaa kirjastoon lainaamaan runoja.

Jukka Viikilä: Runoja

Runoja on Jukka Viikilän vuonna 2008 julkaistu esikoisteos. Ensivaikutelma Viikilän runoista on, että ne ovat kevyitä ja helppoja. Tämä vaikutelma johtunee osassa runoista piilevästä humoristisuudesta ja muodon proosamaisuudesta.

Helppous ja keveys eivät ole ominaisuuksia, joilla yleensä kehutaan runoja. Viikilän runojen tapauksessa kyseiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole haitaksi. Se että Viikilän runojen lukeminen ei ole pintapuolisesti haastavaa tekee runoista helpommin lähestyttäviä.

Joskus tämä helppous johtaa siihen, että runosta ei jaksa pitää kovin kauaa kiinni ennen kuin hyppää seuraavan pariin. Mutta jos runoa jaksaa pitää tutkiskelun kohteena pidempään, huomaa, että toki näissäkin runoissa on muita kerroksia ja syvempiä, osittain piilotettuja merkityksiä ja yhteyksiä.

Viikilän Runoja on kokoelmana hajanainen. Hakemattakin mieleen nousee kysymys siitä, onko kyseessä runokokoelma vai kokoelma runoja? Uskaltaisin jopa veikata, että Viikilä on kirjottanut tämän kokoelmansa runot verrattain pitkällä aikajänteellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Viikilän keväällä ilmestyvää toista runokokoelmaa.

Miten kananmunan saa keitettyä niin, että sen kuori irtoaa helposti.
Entä miten sekin meni jos halusi, etteivät kuoritut omenat tummu salaatissa.
Ja nyt kun on lastattu ja ovet suljettu olisi lähdettävä ajoon.
Jos avaimesta käännän oikealle, auto menee vasempaan.
Ison työssyn kohdalla avolava on hetken tyhjä.
Vittu, miten senkin kanssa oli kun piti saada steariini paidasta, juhliin kiireellä,
ja minkä niksin piti ehtiä muistiin kun näki hirven tiellä tai makkarassa oli lasinsiruja ja niitä nieli.
Avain puhkaisee taskun, kynsi sukan, myyrä kurkistaa kolosta,
VHS-kasetti työntyy pesästä ulos, farkkuja parsiessa pitää sotkea ehjääkin kohtaa,
jos haluaa fiksun näköistä.
Sitäkään vinkkiä ei muista.

Miksi runous ei kiinnosta?

Kirjastomme informaatikko Jaakko kirjoitti eilen Facebookissa: "e76al 9.11.2009. 2.2: 469 ennen 2009 luotua nidettä. Näistä 216 0-lainanidettä 2009. 129 nidettä kukaan ei ole halunnut vuosina 2008+2009." Suomeksi tuo tarkoittaa sitä, että Entressen kirjaston runokirjoista miltei puolet on sellaisia, joita ei ole tänä vuonna lainattu kertaakaan.

Miksi runous ei kiinnosta ihmisiä (näköjään ainakaan täällä Keski-Espoossa)? Onko Suomi tunnekylmä insinööriyhteiskunta, kuten jotkut ihmiset sanovat, jossa ei koeta tarvetta runouden tarjoamille näkökulmille? Jos ubiikkiyhteiskunnan ihmiset eivät ymmärrä tarvitsevansa runoutta, se ei tarkoita sitä, ettei runoutta enää tarvita. Päinvastoin runoutta todella tarvitaan yhteiskunnassa joka näyttää unohtaneen ajattelun ja älyllisyyden ja on uhrannut itsensä viihteelle. Tämän on muututtava! Runouden arvostus on palautettava!

(Pyydän anteeksi tätä sekavaa avautumistani.)