Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

Olen Matkalla tuulen kanssa katson kuinka

Kuu
paistaa kosteille pyökeille
heti sateen jälkeen.

Elokuvaohjaaja Abbas Kiarostamin esikoisrunoelma eteenee filminauhana arkisten havaintojen äärellä. Hän ei tyydy pelkkään maisemointiin, vaan runot kasvavat mittaansa ja näin meillä on käsissä suurempi kokonaisuus, onnistunut runoelma.

Jos et ole koskaan lukenut ensimmäistäkään runoteosta, suosittelen lämpimästi aloittamaan teoksesta Matkalla tuulen kanssa. Jälkihehku säilyy pitkään kallopallossa ja sydänlassa.

Juna valittaa
ja pysähtyy.

Perhonen nukkuu rautatiekiskoilla.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Lukaisin (sic) tuossa Petri Tammisen uusimman, kun se tuli kirjastomme valikoimaan. Romaani käsittelee samaa aihetta kuin Tammisen muutkin teokset: miehenä olemisen haasteita. Vai käsitteleekö se sittenkin Petri Tammisen miehenä olemisen vaikeuksia? Vaikka teoksen tiedostaa romaaniksi, sitä ei voi olla lukematta elämäkertana. Päähenkilön nimi on Petri Tamminen ja ainakin kaikki hänen elämänsä ulkoiset puitteet ovat samat kuin kirjailija Petri Tammisella. Petri Tamminen kotonaan Vääksyssä, Petri Tamminen kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan, Petri Tamminen Mukkulan kirjailijakokouksessa paneelikeskustelussa. Petri Tamminen kiroamassa kuinka Miika Nousiainen julkaisee romaanin samasta aiheesta, mistä Tamminen on juuri itse kirjoittamassa, ja tekee sen tietysti paremmin, kuin mihin Tamminen kykenee. Mutta ei Petri Tammista pakenemassa poliisia varastetulla autolla Kossua juoden, kuten Kari Hotakaisen itsensä mukaan nimeämä romaanihenkilö.

Tamminen luo päähenkilöstään lohduttoman kuvan ihmisenä, joka ei koe ikinä täyttävänsä itsensä eikä muiden ihmisten häneen kohdistamia odotuksia. Hän taistelee ujoutensa kanssa elämänsä läpi, tilanteesta toiseen ja kokee aina jotenkin epäonnistuvansa ja olevansa riittämätön. Toivon todella, että oikean kirjailija Petri Tammisen elämä ei ole samanlaista kuin hänen päähenkilönsä.

Muita hyviä ominaisuuksia ei lukeudu Tammisen tuotannon parhaimmistoon, mutta ihan lukemisen arvoinen teos se on.

Vesa Haapala: Termini

Termini on Vesa Haapalan toinen runokokoelma. Siinä missä hänen palkitun esikoiskokoelmansa nimi oli Vantaa, on toinen kokoelma nimetty Rooman päärautatieaseman mukaan. Rooma on teoksessa vahvasti läsnä ja huvituinkin ajatuksesta, että nyt on runoilija lähtenyt apurahan turvin Roomaan kirjoittamaan runoja, eikä voi olla leveilemättä asialla.

Termini nimittäin kertoo runojen kirjoittamisesta Roomassa. Mutta kertoo se paljon muustakin: parisuhteesta ja rakkaudesta, nykyhetken ja historian kohtaamisesta, uskosta ja epäilemättä myös paljosta muusta, jota en ole ymmärtänyt tai huomannut. Haapala on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori ja se näkyy hänen runoissaan. Ne ovat laajoja ja rönsyileviä ja täynnä intertekstuaalisia viittauksia, joista useimmat jäävät keskivertolukijalta huomaamatta.

Ehkä Haapala on itsekin huomannut (vai liekö huomio kustannustoimittajan?) moniulotteisten runojensa olevan niin sanotusti hieman vaikeita ja niinpä kirjan lopussa onkin lukijan helpotukseksi kolmen sivun verran huomautuksia runoihin. Olen törmännyt tähän ilmiöön aiemminkin, enkä ole siitä kovin innoissani. Kyllä runoilijan pitää kyetä kertomaan haluamansa asiat runoissa itsessään, niin että runoja ei tarvitse erikseen selitellä.

Kuten miltei kaikki suomeksi julkaistu runous on myös Termini laadukasta lyriikkaa. Päiväkirjamaisen proosarunon ja perinteisemmän runouden vuorottelu pitävät usein pidempään runoja lukiessa vaivaavan turtumuksen poissa, vaikkakin viimeisten sivujen kokeellisesti ladottujen runojen kohdalla väsymys alkoi hiljalleen tehdä majaa pääkoppaan.

On tietyllä tavalla hienoa, mutta myös surullista, että kaikkien muiden uusien kotimaisten runoteosten tapaan Termini löytyy jatkuvasti kirjastomme runohyllystä. Uusi kotimainen runous on laadukasta, eikä runojen lukeminen ole millään tavoin vaikeaa, kuten useat tuntuvat luulevan. Siis, hyvät ihmiset, tulkaa kirjastoon lainaamaan runoja.

Antti Hyry & UUNI

Enpä olisi uskonut että UUNI olisi tämän vuoden lukuelämyksiäni! Kaiken tämän elämän kiireen keskellä : SLOW LIFE! Yess!

Olen Hyryn kanssa muurannut uunia varvi varvilta, pingottanut puna/valkoisia lankoja, välillä jännitin: tuleeko tästä yhtikäs mitään? Antti ja minä - Osaammeko muurata ylipäänsä? Mitenkä se reikä sinne välikattoon... ja savupiippu???
Luotihan siihen tarvitaan! ja kuviosaha..."

"Jos ihminen ottaa asiakseen muurata talon, niin se voi muurata, vaikka ei ole muurarin koulutusta: ensin pannaan laasti ja sitten tiili, ja se täytyy muistaa... Se vain vaatii semmoista ryhtymistä, ja sitä osaa muurata, kun aloittaa." Näin sanoo Pietari Hyryn kirjassa.
Ja minä uskon siihen nyt, kun olen vihdoin saanut ensimmäiset rieskat ja orsileivät uunista.

Kaikkia sanoja en ymmärtänyt: en tiedä mikä on lattiajuoksu tai... mutta en välitäkään. Paljon uusia sanoja kuitenkin opin (esim.arina) ja LIPPONEN! (luulen että ent. pääministerimme nimi tarkoittaa jonkinlaista jalkinetta?)
Kirja oli minulle yllätys - ja suuri nautinto!

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on eräänlainen jatko-osa Kjell Westön edelliselle Finlandia-palkitulle teokselle Missä kuljimme kerran. Kummatkin teokset lukeneet ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet innokkaita vertailemaan teoksia ja ovat poikkeuksetta päätyneet moittimaan tätä uusinta edeltäjäänsä huonommaksi. Missä kuljimme kerran oli kieltämättä poikkeuksellisen hieno historiallinen romaani, mutta ei Älä käy yöhön yksin mielestäni siitä ainakaan paljon jää.

Teoksen tarina alkaa 1960-luvun alusta ja kulkee aina nykypäivään asti. Painopiste on kuitenkin 60-, 70- ja 80-luvun Helsingissä, kunkin ajan ilmiöissä, kuten musiikissa, ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Niin, Helsingissä... Teoksen päähenkilöksi nousee edeltäjänsä tapaan henkilöhahmojen ohi Helsinki. Westö osaa kyllä laittaa Helsingin elämään aikakaudesta riippumatta. Ehkä hänen maalaileva tyylinsä sopii Helsingin tai yleensäkin kaupunkielämän kuvaukseen. Kiivasrytmiseen kaupunkielämään hypätään kyllä mukaan, mutta vain sisällöllisesti. Ilmaisu pysyy ilmavana ja sopivan rauhallisena, niin että lukija ehtii aistia tunnelman.

Yksi Westön ratkaisuista jäi mietityttämään ja se on aiheesta käytyjen nettikeskusteluiden perusteella mietityttänyt myös muita: Miksi Westö on luonut Helsinkiin fiktiivisen lähiön Männistön? Kaikki kantakaupungin paikat ovat todellisia olemassa olevia, mutta tämä yksi lähiö jota käsitellään on täysin keksitty. Männistön on ilmeisesti tarkoitus kuvata stereotyyppistä lähiötä ja siinä onnistutaankin, mutta jotenkin lähiön fiktiivisyys kaihertaa koko ajan kirjaa lukiessa ja lopulta on vaikea nähdä syytä, miksi Westö ei ole valinnut Männistön tilalle jotain todellista lähiötä. Itselleni tuli mieleen, että ehkä lähiöt ovat Westölle niin tuntemattomia ja ehkä hieman merkityksettömiä, että hän ei viitsinyt paneutua niihin tarpeeksi, jotta voisi kirjoittaa uskottavasti, vaan oikaisi luomalla oman lähiön. No, tämä on toki täysin valistumatonta arvailua, ja haluan uskoa, että kirjailijalla oli ratkaisuunsa ylevämmät syyt, varsinkin kun tiedetään Westön tekevän valtavasti taustatyötä romaaneitaan varten .

Kokonaisuutena pidin kirjaa mainiona. Henkilöhahmot ovat juuri sen verran epäuskottavia, että ne ovat kiinnostavia ja kaksiosainen juoni pysyy hienosti kasassa pitkistä ajallisista hypyistä huolimatta. Westö on uskollinen kirjoitustyylilleen, eikä hänen siitä kannattaisikaan tinkiä, koska se toimii. Westö on eittämättä yksi Suomen eturivin kirjailijoista ja nyt odottaisin hänen jättävän Helsingin lähihistorian aiheena taakseen ja siirtyvän eteenpäin. Tästä onkin hieman viitteitä ilmassa, sillä hän on kertonut, että Älä käy yöhön yksin on hänen "Helsinki-kvartettinsa" viimeinen osa.

Encyclopedia Idiotica ja A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008

Ensin on tunnustettava kirjoittajan lähtökohdat: Olen fanittanut CMX:ää kohta 15 vuotta ja pidän sitä vähintään Suomen merkittävimpänä rockyhtyeenä. A.W. Yrjänää sen sijaan pidän mielenkiintoisimpana suomalaisena julkisuuden henkilönä. Näistä lähtökohdista siis tartuin Encyclopedia Idioticaan ja A.W. Yrjänän Päiväkirjaan.

CMX-yhtyeen laulaja-basisti A.W. Yrjänä ja kitaristi Janne Halmkrona ovat vastailleet CMX:n nettisivuilla fanien ja muiden sivuilla kävijöiden lähettämiin kysymyksiin vuodesta 1995 lähtien. Kysymyksiä ja vastauksia on kuulemma kertynyt paperille tulostettuna yli 6000 liuskaa ja tästä lähdeaineistosta Tuukka Hämäläinen toimitti 600-sivuisen kirjan. Kysymykset käsittelevät itse bändin ja sen musiikin lisäksi melkein kaikkea mahdollista: esiimerkiksi bändin jäsenten suosikkikirjoja, -bändejä ja -ruokia, uskontoa, filosofiaa, tekijänoikeuslainsäädäntöä. Bändi vastaa välillä asiallisesti ja perustellen, välillä täysin asiattomasti kysymyksen lähettäjää soimaten.

Teos oli varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka olenkin koko kysymyspalstan vuosien saatossa läpi lukenut. Kirjassa kysymykset oli jäsennetty aihepiireittäin (netissä ne ovat kronologisessa järjestyksessä) ja se antoi niihin uuden perspektiivin. Löysin kirjasta myös kaksi itse lähettämääni kysymystä (joista toisessa oli yhdyssanavirhe!). Itse siis viihdyin teoksen seurassa, mutta on vaikea kuvitella, että muut kuin CMX-fanit siitä paljon irti saisivat.

A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008 mennee samaan sarjaan Encyclopedia Idiotican kanssa, eli siitä tuskin ovat kiinnostuneet muut kuin CMX-fanit. Teoksena se on kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi ja toki myös vakavampi esitys taiteilijan elämästä. Teoksen alun 30-vuotias Yrjänä on ahdistunut ja masentunut taiteilija, joka teoksen aikana kasvaa ja eheytyy ihmisenä. Päiväkirja 1995-2008 on juuri sitä mitä päiväkirjat ovat: kasvutarina.

Elämänsä tapahtumien ohella Yrjänä kirjoittaa paljon taiteellisista, filosofisista ja yhteiskunnallisista pohdinnoistaan. Päiväkirjaa ei tekijän ja kustantajan mukaan ole sensuroitu, kuin sellaisissa kohdissa, missä kerrotaan henkilökohtaisuuksia muiden kuin Yrjänän ja hänen vaimonsa elämästä. Useista henkilöistä käytetään kirjassa pelkkää nimikirjainta, mutta siitä huolimatta tunnistin ainakin yhden kirjassa ryöpytetyn T:n. Suosittelen Yrjänän Päiväkirjaa kenelle tahansa moderneista elämäkerroista, runoudesta, filosofiasta tai taiteilijuudesta kiinnostuneelle.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Hyvän kirjan kirjoittaminen on vaikeaa ja kovasta yrityksestä huolimatta epäonnistuminen on kirjailijoille yleistä. Tästä syystä jokin aika sitten ajattelin, tein jopa päätöksen, etten tässä blogissa pahemmin arvostele kirjoja.

Kari Hotakaisen Ihmisen osan kohdalla joudun kuitenkin pyörtämään päätökseni, sillä laiskuutta en kirjallisuuden yhteydessä voi sietää. Valmiiseen teokseen on jäänyt käsittämätön määrä kirjoitusvirheitä, pari asiavirhettä ja viimeistelemättömän tuntuista asiaa. Kuulin Hotakaisen juuri arvostelleen, miten Suomessa on oikoluku lapsenkengissään, mutta käsittääkseni kustannussopimuksissa kyllä lukee, että lopullisen oikoluvun suorittaa kirjailija itse. On aivan järjetöntä kirjoittaa kokonainen romaani hirveällä vaivalla ja jättää oikoluvun kaltainen äärimmäisen yksinkertainen viimeistely tekemättä.

Teos käsittelee samaa aihetta kuin muutkin Hotakaisen teokset, ja tällä kertaa aihe on oikein kirjattu teoksen kansilehdelle. Ihmiselon haasteita ja toisinaan myös iloja tutkaillaan tavallisen ihmisen silmien läpi. Henkilöhahmot ovat luontevia ja romaanihahmoiksi uskottavia.

Tarinaa kuljetetaan useiden eri hahmojen näkökulmasta taidokkaasti. Hahmojen elämiä tarkkaillaan etenkin heidän ihmissuhteidensa ja töidensä kautta. Välillä tuntui, että henkilöhahmoja on ehkä jopa hieman liikaa, mutta se ei lopulta jäänyt häiritsemään.

Useat muut tuntuvat teoksesta nauttineen enemmän kuin minä. Hotakaiselle esimerkiksi myönnettiin muutama päivä sitten Ihmisen osasta kymmenentuhannen euron Runeberg-palkinto.

Kirjoittaa Hotakainen eittämättä osaa. Sen hän on jo todistanut esimerkiksi Juoksuhaudantien kaltaisella mestariteoksella. Tämä uusin ei vain minun lukijan sieluni tiukukelloja samoin sävelin soittanut, lähinnä kai viimeistelemättömyyden tuntuisuutensa vuoksi.

Jukka Viikilä: Runoja

Runoja on Jukka Viikilän vuonna 2008 julkaistu esikoisteos. Ensivaikutelma Viikilän runoista on, että ne ovat kevyitä ja helppoja. Tämä vaikutelma johtunee osassa runoista piilevästä humoristisuudesta ja muodon proosamaisuudesta.

Helppous ja keveys eivät ole ominaisuuksia, joilla yleensä kehutaan runoja. Viikilän runojen tapauksessa kyseiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole haitaksi. Se että Viikilän runojen lukeminen ei ole pintapuolisesti haastavaa tekee runoista helpommin lähestyttäviä.

Joskus tämä helppous johtaa siihen, että runosta ei jaksa pitää kovin kauaa kiinni ennen kuin hyppää seuraavan pariin. Mutta jos runoa jaksaa pitää tutkiskelun kohteena pidempään, huomaa, että toki näissäkin runoissa on muita kerroksia ja syvempiä, osittain piilotettuja merkityksiä ja yhteyksiä.

Viikilän Runoja on kokoelmana hajanainen. Hakemattakin mieleen nousee kysymys siitä, onko kyseessä runokokoelma vai kokoelma runoja? Uskaltaisin jopa veikata, että Viikilä on kirjottanut tämän kokoelmansa runot verrattain pitkällä aikajänteellä. Jään mielenkiinnolla odottamaan Viikilän keväällä ilmestyvää toista runokokoelmaa.

Miten kananmunan saa keitettyä niin, että sen kuori irtoaa helposti.
Entä miten sekin meni jos halusi, etteivät kuoritut omenat tummu salaatissa.
Ja nyt kun on lastattu ja ovet suljettu olisi lähdettävä ajoon.
Jos avaimesta käännän oikealle, auto menee vasempaan.
Ison työssyn kohdalla avolava on hetken tyhjä.
Vittu, miten senkin kanssa oli kun piti saada steariini paidasta, juhliin kiireellä,
ja minkä niksin piti ehtiä muistiin kun näki hirven tiellä tai makkarassa oli lasinsiruja ja niitä nieli.
Avain puhkaisee taskun, kynsi sukan, myyrä kurkistaa kolosta,
VHS-kasetti työntyy pesästä ulos, farkkuja parsiessa pitää sotkea ehjääkin kohtaa,
jos haluaa fiksun näköistä.
Sitäkään vinkkiä ei muista.

Hajahuomioita kirjamessuilta

Kävin tänään pikaisesti Helsingin kirjamessuilla. Yritin käydä kuuntelemassa Paavo Lipposen kaunatilitystä uuden elämäkertansa tiimoilta, mutta sitä oli pakkautunut kuuntelemaan niin suuri väenpaljous, etten päässyt tarpeeksi lähelle että olisin kuullut mitään.

Sen sijaan A.W. Yrjänän ja Janne Halmkronan haastattelua varten menin esiintymislavan yleisöpaikoille jo hyvissä ajoin. Ehdin kuunnella hetken aikaa Jake Nymanin sinänsä ihan hauskaa, mutta jotenkin jo tuhannesti kerrotun kuuloista tarinointia Beatleseistä, Beach Boyseista ja muista 60-luvun poptähdistä.

A.W. Yrjänä kertoi ensin juuri ilmestyneestä päiväkirjastaan, jonka lukemisen olen itsekin jo aloittanut. Teos vaikuttaa mielenkiintoiselta ja siitä ehkä kirjoittelen tänne vielä myöhemmin. Yrjänä ja Halmkrona kertoivat yhdessä edustamansa CMX-yhtyeen nettisivujen kysymyspalstan kysymyksistä ja vastauksista koostetusta Encyclopedia Idiotica -teoksesta. Teos on varmasti täynnä toinen toistaan hauskempia juttuja, mutta itse en kaikki kysymyspalstan kysymykset vuosien saatossa läpilukeneena siitä jaksa innostua. Uskallan kuitenkin suositella sitä kaikille CMX:stä, älyllisyydesta, kirjallisuudesta ja huonosta huumorista kiinnostuneille.

Muuten Helsingin kirjamessut näyttivät juuri siltä kuin aina ennenkin. Toisaalta tutussa ja ilmeisen hyväksi havaitussa konseptissa on puolensa, mutta jotenkin kaipaisin jotain vaihtelua. Toki kirjamessuilla ja niiden jatkoilla on myös suurelle yleisölle näkymätön tärkeä roolinsa kustannusmaailman verkostoitumis- ja kähmintäpaikkana, joten suureen maksavaan yleisöön panostaminen on kirjamessuilla vain yksi kustantamoiden intresseistä.

Suuren yleisön kosiskelusta jäi päällimmäisenä mieleen Tammen Keltaisen kirjaston massiviset kasat tuoreen kirjallisuuden Nobel-voittaja Herta Müllerin ylihintaisia teoksia. Hänen teoksistaan on suomennettu vain kolme ja kaikki niistä ovat Tammen kustantamia. Nyt Tammi pyrkii luonnollisesti ottamaan Müllerin voitosta irti kaiken hyödyn ja on uudelleen julkaissut nuo kolme aiemmin suomennettua teosta, kun uusien suomentamiseen kuitenkin kuluu aikaa.

Veikko Huovinen in memoriam

Viime sunnuntaina kuollut Veikko Huovinen oli minulle vielä viikko sitten merkittävin elossa olevista suomalaiskirjailijoista. Suurimman vaikutuksen minuun Huovisen tuotannosta tekivät hänen varhaiset teoksensa, joissa luonto on merkittävässä osassa, kuten novellikokoelma Hirri ja romaani Havukka-ahon ajattelija.

Näitä teoksia lukiessa tulee usein mieleen, että hyvähän sen Huovisen oli siellä metsän keskellä aivan ylivertaisen osuvasti, kauniisti ja olennaisen tiivistäen kuvata luontoa. Eihän sama voi mitenkään onnistua ubiikkiyhteiskunnan ympäröimältä kaupunkilaiselta. Mutta muilla teoksillaan Huovinen kyllä osoitti, että hänellä oli kykyjä vaikka minkälaisen kirjallisuuden kirjoittamiseen, ei vain luonnon ja sydänmaan ihmisten kuvaukseen.

Huovinen tunnettiin etupäässä humoristina, mutta minulle hän oli esteetikko ja positiivisella tavalla kiero yhteiskuntakriitikko. Huovisen tuotannosta löytyy useita pasifistisiksi luokiteltavia teoksia, mutta itse Huovinen oli mieltynyt hänestä gradun kirjoittaneen Heikki Sirviön luonnehdintaan, että Huovinen oli liian ovela pasifistiksi.

Hesarin uutinen Veikko Huovisen kuolemasta
Veikko Huovisen 80-vuotisjuhlahaastattelu Hesarissa
Kainuun maakuntakirjaston Veikko Huovinen -sivut