Nämä kaksi kirjaa perustuvat atapaski-intiaanien, tarkemmin sanottuna Gwich’in-heimon, legendoihin ja tarinoihin, jotka Velma Wallis kuuli äidiltään lapsena. Gwich’in intiaanit elävät Alaskassa ja tarinoissa käy hyvin ilmi elämän ankaruus kylmässä ja karussa pohjoisessa aikana ennen moderneja mukavuuksia. Mitään ihannoitua kuvaa alkuperäiskansojen harmonisesta olemassaolosta eivät kirjat luo.
Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa -kirjassa on kaksi jokseenkin erillistä tarinaa, joista toinen kertoo Jutthunvaa’sta (lempinimeltään Lintutyttö) ja toinen puolestaan kertoo Daagoon tarinan. Yhteistä molemmille on se, että he ovat erilaisia kuin heimonsa muut jäsenet, eivätkä koe voivansa elää perinteiden vaatimalla tavalla aikana, jolloin perinteet ovat ainoa tapa tulla hyväksytyksi yhteisöön, eikä elämä yhteisön ulkopuolella ole realistinen mahdollisuus Alaskan ankarassa ympäristössä.
Lintutyttö ei ole kiinnostunut oppimaan naisten töitä, eikä halua elää elämäänsä yhtä rajoittuneesti kuin heimon muut naiset; ruokaa laittaen, ommellen ja lapsia synnyttäen. Sen sijaan hän haluaa metsästää miesten kanssa. Lintutytön isä on aina ollut ymmärtäväinen tyttärensä erilaisuudelle ja ottanut tämän aina mukaan metsälle ja opettanut metsästystä samalla kun on opettanut sen Lintutytön veljille. Ja tytöstä onkin tullut yksi heimon taitavimmista metsästäjistä. Sitten koittaa päivä, jolloin se ei riitä. Heimo vaatii, että nyt tytön on aika mennä naimisiin ja asettua aloilleen, eikä Lintutytön vanhemmilla ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi perinteiden vaatimuksille. Lintutyttö tekee vaikean päätökseen ja karkaa kotoaan.
Daagoo puolestaan ei ole kiinnostunut metsästämisestä. Hän on lapsena ihmetellyt, mitä kaukaisten vuorien takana on ja silloin hänelle on kerrottu maasta, jossa aurinko ei katoa joka vuosi koko talveksi vaan paistaa vuoden ympäri. Hän ei voi kuvitella moista paikkaa, mutta hänessä palaa syvä halu nähdä, voiko se olla todellinen. Hän on kuitenkin päättänyt, että pysyy heimonsa parissa ja opettelee metsästämään. Ainahan hän voi lähteä etsimään auringon maata myöhemmin. Metsästysretkellä sattuneen kauhistuttavan tragedian jälkeen Daagoo kuitenkin joutuu ottamaan vastuun koko heimosta ja joutuu luopumaan ajatuksesta koskaan lähteä omiensa luota. Kunnes Daagoon heimo yhdistyy toiseen heimoon ja hän on vihdoin vapaa raskaasta vastuusta.
Daagoon ja Lintutytön tarinat kulkevat kirjan läpi rinnakkain, ilman että he kohtaavat muuta kuin lyhyesti kirjan alussa ja lopussa. Heidän molempien tarinat ovat syvän traagisia ja he joutuvat kokemaan todella kovia. Tarinat etenevät nopeasti vuosikymmenien ajanjaksoja edetään muutamalla lauseella.
Kaksi vanhaa naista kertoo ajasta, jolloin Gwich’in-heimo joutuu kokemaan nälkää ja näkee sen seurauksena, että heimon kaksi vanhinta jäsentä Ch’idzigyaak ja Sa’ ovat heille liian suuri taakka. He päättävät jättää nämä kaksi vanhaa naista oman onnensa nojaan, käytännössä varmaan kuolemaan. Naiset ovat kauhuissaan ja epätoivoisia, mitä mahdollisuuksia heillä olisi selvitä, kun edes heimon nuoret miehet eivät ole kyenneet löytämään tarpeeksi ruokaa, hehän ovat jo vanhoja ja huonokuntoisia. Varsinkin Ch’idzigyaak on valmis luovuttamaan lähes suoralta kädeltä, mutta Sa’ on heistä kahdesta sisukkaampi. Hän päättää, että vaikka kuolema olisikin väistämätön, ei se tarkoita, että sille pitäisi antaa periksi, vaan heidän pitää tehdä kaikkensa selvitäkseen niin pitkään kuin mahdollista.
Nämä tarinat ovat karuja ja kerronnan kieli osaltaan vielä korostaa tätä ominaisuutta. Tyyli on hyvin koruton eikä erityisen kuvailevaa. Tapahtumat ja olosuhteet kerrotaan sellaisina kuin ne ovat. Tarinat ovat yhtä lailla kaunistelemattomia. Erityisesti Lintutyttö ja mies ja joka seurasi aurinkoa on suorastaan raaka ja väkivaltainen, mutta raakuuksilla ei mässäillä, vaan ne ovat tapahtumia tapahtumien joukossa. Kaksi vanhaa naista ei ole varsinaisesti väkivaltainen, mutta sekin kertoo ihmisten pimeästä puolesta hädän hetkellä, toisaalta naisten selviytymistarina on myös kertomus toivosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti