Eoin Colfer: Artemis Fowl - Atlantiskompleksi

Atlantiskompleksi on Artemis Fowl sarjan viimeisin osa. Tässä osassa Artemis joutuu pulaan, kuten aiemminkin, mutta tällä kertaa hän ei pystykään turvautumaan ylivoimaiseen älyynsä päästäkseen siitä pois. Tämä johtuu atlantiskompleksista. Entinen nuori rikollisnero on saanut tunnontuskia aiemmista rikoksistaan ja siksi häntä vaivaavat erilaiset pakkomielteet, hän esim. uskoo, että kaikki numeroon neljä liittyvät asiat tuottavat huonoa onnea (koska kiinan kielessä sana neljä on hyvin lähellä sanaa kuolema) kun taas luku viisi on hyvää onnea, niinpä hänen täytyy jopa puhua lauseilla, joiden sanojen määrä on viidellä jaollinen.

Tarinan alussa Artemiksella on hieno idea, hän on keksinyt miten maailma pelastetaan ilmastonmuutokselta. Suunnitelmaansa varten hän on kutsunut luottoystävänsä Islantiin, laskien tietysti että paikalla on tasan viisi henkilöä. Kaikki eivät kuitenkaan saavu paikalle ja yllättäen läsnäolijoita onkin vain neljä… Siitähän ei voi muuta seurata kuin että asiat menevät pahasti pieleen.

Lopulta Artemiksen mieli hajoaa ja vallan ottaa hänen alter egonsa Orion. Orion on kiltti ja romanttinen, mutta ei läheskään yhtä älykäs kuin Artemis. Ja tällä kertaa (taas vaihteeksi) Artemis/Orion, Holly ja Foaly ovat pahassa pulassa, eikä Orionin omituisiin mielenliikkeisiin olisi oikeasti aikaa, varsinkin kun Butler on joutunut poistumaan Artemiksen luota.

Mielestäni Artemis Fowl - atlantiskompleksi ei yllä aiempien Artemis Fowl kirjojen tasolle. Orionin korvatessa Artemiksen katoaa hahmosta se nerokkuus ja pirullisuus, joka tekee Artemiksesta Artemiksen. Nuoren rikollisneron ja keijujen väliseen kimuranttiin suhteeseen liittyy jännite, joka perustuu kaikkeen siihen, mitä heidän välillään on tapahtunut, Artemis on teettänyt keijuille päänvaivaa ja ollut suorastaan uhka heidän olemassaololleen, toisaalta hän on myös auttanut keijuja ja pelastanut heidät useampaan otteeseen. Hollyn ja Artemiksen väliselle jännitykselle ei myöskään tee hyvää Orionin yltiöromanttisuus. Vaikka itse pidän Artemis Fowl sarjasta ja innostuin kovasti, kun kuulin, että siitä on ilmestynyt taas uusi osa, toivoisin silti, että tämä osa olisi jäänyt tekemättä. Artemis-sarjaa kokonaisuutena kuitenkin suosittelen kaikille niille nuorten kirjojen ja/tai fantasian ystäville, jotka eivät ole siihen vielä tutustuneet.

Helene Hegemann: Aksolotli: yliajo

Ilmestyessään julkisuudessa, niin hyvässä kuin pahassakin, esillä ollut teos järkyttää Berliinin vaihtoehtokulttuurilla. Julkaisun jälkeen teos keräsi paljon kehuja. Hegemann tituuleerattiin merkittävimmäksi saksankieliseksi esikoiskirjailijaksi aikoihin, kunnes kävi ilmi että kirjailija ei ollutkaan kirjoittanut kaikkea itse vaan lainannut, osan suoraan osan omin sanoin, blogista jota pitää nimimerkki Airen. Saksan kirjallisuuspiirit kuohui, Hegemann lytättiin melkein maanrakoon. Nyt suomennetussa versiossa onkin lähdeluettelo jossa on alkuperäinen ote blogista ja vastaava kohta kirjasta pomittuna.

Kaiken tämän kuohunnan alta paljastuu raaka ja kaunistelematon kuvaus 16-vuotiaan Miftin elämästä Berliinin underground-piireissä. Alkoholi, huumeet ja seksi värittävät muuten niin tylsää arkea. Kirja hyökkää lukijan päälle heti ensimmäisellä sivulla eikä lopeta tätä agressiivista tyyliä ennen kuin olet sulkenut kirjan. Lukukokemuksena kirja oli yksinkertaisesti niin hirveä että jouduin valvomaan useampana yönä hyvinkin myöhään kun ei vain voinut sulkea kirjaa. Päähenkilö Miftin arki on vain niin sanoin kuvailematonta, tunteetonta tasapaksua rämpimistä kylmässä Berliinissä. Pitemmän päälle tämä voisi käydä erittäin puuduttavaksi lukea, mutta ainakin minusta kirja oli juuri sopivan pituinen enkä kerennyt turtua tekstiin. Kirjan kaunistelematon kerronta ja jossain määrin jopa kaunis kieli ovat ehdottomasti suuri plussa.

Kuten takakannessa mainostetaan Aksolotli todellakin "ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa."