Herta Müller: Redan då var räven jägare

Herta Müller räknas inte till dom lättlästa precis - och därför vågade jag mig inte på att läsa den på originalspråket. Men den här boken var troligen för mig den rätta introduktionen till vår senaste Nobelpristagares författarskap! Jag känner inte Herta Müller från tidigare, har ingen annan bok att jämföra med. Språket är speciellt, poetiskt. Kapitlen är rubricerade och inte för långa - de kan läsas separat - men ändå går handlingen hela tiden framåt.

Det som stannar i minnet från den här boken är framförallt GLÄDJELÖSHETEN. Tröstlösheten, hopplösheten, allt det gråa, fula: spottet, cigarrettfimparna, flugorna...Den hotfulla stämningen, diktatorns pannlock, krossade nötskal med innehåll som hjärnor... solroskärnorna folk spottar omkring sig...popplarna som hon talar om på nästan alla sidor. Rädslan, fasan, som personifieras i RÄVSKINNET som ligger på hennes golv, räven som vartefter dagarna går förlorar svans, tassar: Någon har varit inne i hennes lägenhet medan hon är på jobb...

Antti Hyry & UUNI

Enpä olisi uskonut että UUNI olisi tämän vuoden lukuelämyksiäni! Kaiken tämän elämän kiireen keskellä : SLOW LIFE! Yess!

Olen Hyryn kanssa muurannut uunia varvi varvilta, pingottanut puna/valkoisia lankoja, välillä jännitin: tuleeko tästä yhtikäs mitään? Antti ja minä - Osaammeko muurata ylipäänsä? Mitenkä se reikä sinne välikattoon... ja savupiippu???
Luotihan siihen tarvitaan! ja kuviosaha..."

"Jos ihminen ottaa asiakseen muurata talon, niin se voi muurata, vaikka ei ole muurarin koulutusta: ensin pannaan laasti ja sitten tiili, ja se täytyy muistaa... Se vain vaatii semmoista ryhtymistä, ja sitä osaa muurata, kun aloittaa." Näin sanoo Pietari Hyryn kirjassa.
Ja minä uskon siihen nyt, kun olen vihdoin saanut ensimmäiset rieskat ja orsileivät uunista.

Kaikkia sanoja en ymmärtänyt: en tiedä mikä on lattiajuoksu tai... mutta en välitäkään. Paljon uusia sanoja kuitenkin opin (esim.arina) ja LIPPONEN! (luulen että ent. pääministerimme nimi tarkoittaa jonkinlaista jalkinetta?)
Kirja oli minulle yllätys - ja suuri nautinto!

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on eräänlainen jatko-osa Kjell Westön edelliselle Finlandia-palkitulle teokselle Missä kuljimme kerran. Kummatkin teokset lukeneet ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet innokkaita vertailemaan teoksia ja ovat poikkeuksetta päätyneet moittimaan tätä uusinta edeltäjäänsä huonommaksi. Missä kuljimme kerran oli kieltämättä poikkeuksellisen hieno historiallinen romaani, mutta ei Älä käy yöhön yksin mielestäni siitä ainakaan paljon jää.

Teoksen tarina alkaa 1960-luvun alusta ja kulkee aina nykypäivään asti. Painopiste on kuitenkin 60-, 70- ja 80-luvun Helsingissä, kunkin ajan ilmiöissä, kuten musiikissa, ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Niin, Helsingissä... Teoksen päähenkilöksi nousee edeltäjänsä tapaan henkilöhahmojen ohi Helsinki. Westö osaa kyllä laittaa Helsingin elämään aikakaudesta riippumatta. Ehkä hänen maalaileva tyylinsä sopii Helsingin tai yleensäkin kaupunkielämän kuvaukseen. Kiivasrytmiseen kaupunkielämään hypätään kyllä mukaan, mutta vain sisällöllisesti. Ilmaisu pysyy ilmavana ja sopivan rauhallisena, niin että lukija ehtii aistia tunnelman.

Yksi Westön ratkaisuista jäi mietityttämään ja se on aiheesta käytyjen nettikeskusteluiden perusteella mietityttänyt myös muita: Miksi Westö on luonut Helsinkiin fiktiivisen lähiön Männistön? Kaikki kantakaupungin paikat ovat todellisia olemassa olevia, mutta tämä yksi lähiö jota käsitellään on täysin keksitty. Männistön on ilmeisesti tarkoitus kuvata stereotyyppistä lähiötä ja siinä onnistutaankin, mutta jotenkin lähiön fiktiivisyys kaihertaa koko ajan kirjaa lukiessa ja lopulta on vaikea nähdä syytä, miksi Westö ei ole valinnut Männistön tilalle jotain todellista lähiötä. Itselleni tuli mieleen, että ehkä lähiöt ovat Westölle niin tuntemattomia ja ehkä hieman merkityksettömiä, että hän ei viitsinyt paneutua niihin tarpeeksi, jotta voisi kirjoittaa uskottavasti, vaan oikaisi luomalla oman lähiön. No, tämä on toki täysin valistumatonta arvailua, ja haluan uskoa, että kirjailijalla oli ratkaisuunsa ylevämmät syyt, varsinkin kun tiedetään Westön tekevän valtavasti taustatyötä romaaneitaan varten .

Kokonaisuutena pidin kirjaa mainiona. Henkilöhahmot ovat juuri sen verran epäuskottavia, että ne ovat kiinnostavia ja kaksiosainen juoni pysyy hienosti kasassa pitkistä ajallisista hypyistä huolimatta. Westö on uskollinen kirjoitustyylilleen, eikä hänen siitä kannattaisikaan tinkiä, koska se toimii. Westö on eittämättä yksi Suomen eturivin kirjailijoista ja nyt odottaisin hänen jättävän Helsingin lähihistorian aiheena taakseen ja siirtyvän eteenpäin. Tästä onkin hieman viitteitä ilmassa, sillä hän on kertonut, että Älä käy yöhön yksin on hänen "Helsinki-kvartettinsa" viimeinen osa.

Encyclopedia Idiotica ja A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008

Ensin on tunnustettava kirjoittajan lähtökohdat: Olen fanittanut CMX:ää kohta 15 vuotta ja pidän sitä vähintään Suomen merkittävimpänä rockyhtyeenä. A.W. Yrjänää sen sijaan pidän mielenkiintoisimpana suomalaisena julkisuuden henkilönä. Näistä lähtökohdista siis tartuin Encyclopedia Idioticaan ja A.W. Yrjänän Päiväkirjaan.

CMX-yhtyeen laulaja-basisti A.W. Yrjänä ja kitaristi Janne Halmkrona ovat vastailleet CMX:n nettisivuilla fanien ja muiden sivuilla kävijöiden lähettämiin kysymyksiin vuodesta 1995 lähtien. Kysymyksiä ja vastauksia on kuulemma kertynyt paperille tulostettuna yli 6000 liuskaa ja tästä lähdeaineistosta Tuukka Hämäläinen toimitti 600-sivuisen kirjan. Kysymykset käsittelevät itse bändin ja sen musiikin lisäksi melkein kaikkea mahdollista: esiimerkiksi bändin jäsenten suosikkikirjoja, -bändejä ja -ruokia, uskontoa, filosofiaa, tekijänoikeuslainsäädäntöä. Bändi vastaa välillä asiallisesti ja perustellen, välillä täysin asiattomasti kysymyksen lähettäjää soimaten.

Teos oli varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka olenkin koko kysymyspalstan vuosien saatossa läpi lukenut. Kirjassa kysymykset oli jäsennetty aihepiireittäin (netissä ne ovat kronologisessa järjestyksessä) ja se antoi niihin uuden perspektiivin. Löysin kirjasta myös kaksi itse lähettämääni kysymystä (joista toisessa oli yhdyssanavirhe!). Itse siis viihdyin teoksen seurassa, mutta on vaikea kuvitella, että muut kuin CMX-fanit siitä paljon irti saisivat.

A.W. Yrjänän Päiväkirja 1995-2008 mennee samaan sarjaan Encyclopedia Idiotican kanssa, eli siitä tuskin ovat kiinnostuneet muut kuin CMX-fanit. Teoksena se on kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi ja toki myös vakavampi esitys taiteilijan elämästä. Teoksen alun 30-vuotias Yrjänä on ahdistunut ja masentunut taiteilija, joka teoksen aikana kasvaa ja eheytyy ihmisenä. Päiväkirja 1995-2008 on juuri sitä mitä päiväkirjat ovat: kasvutarina.

Elämänsä tapahtumien ohella Yrjänä kirjoittaa paljon taiteellisista, filosofisista ja yhteiskunnallisista pohdinnoistaan. Päiväkirjaa ei tekijän ja kustantajan mukaan ole sensuroitu, kuin sellaisissa kohdissa, missä kerrotaan henkilökohtaisuuksia muiden kuin Yrjänän ja hänen vaimonsa elämästä. Useista henkilöistä käytetään kirjassa pelkkää nimikirjainta, mutta siitä huolimatta tunnistin ainakin yhden kirjassa ryöpytetyn T:n. Suosittelen Yrjänän Päiväkirjaa kenelle tahansa moderneista elämäkerroista, runoudesta, filosofiasta tai taiteilijuudesta kiinnostuneelle.

On täällä parvekekin

Ensin puretaan muuttolaatikoita. Jossain vaiheessa asunto muuttuu kodiksi, seinät heräävät hymyilemään ja ”Lattia pitää mattoa askeltesi alla kun laulat violettaparraa: elämälle kiitos, sain siltä paljon. Sain 67 neliötä.”

Pakko myöntää, että pidin Anja Erämajan runokokoelmasta Kuuluko tämä teille jo ennen kuin olin lukenut siitä riviäkään. Radiosta oli korviini osunut pari runoa, jotka sivalsivat mieltä. Olin myös pitänyt paljon hänen ensimmäisen kokoelmansa (Laulajan paperit) kirpeästä huumorista. Tässä toisessa kokoelmassa proosarunot kaikuvat kerrostalon B-rapun ovien takaa, hissistä ja rappukäytävästä. Välillä äänen saa rappuja alas laukkaava postinkantaja. Asukkaille on yhteistä jonkinlainen elämää koskeva hämmennys, joka näkyy jollakin uhmana, toisella mielistelynä. Joku ei enää jaksaisi ja päätyy makaamaan kuukausitolkulla vuoteeseen. Vasta tieto tulevasta lapsenlapsesta pakottaa nousemaan kutimen ääreen. ”Olen melko rauhallinen ottaen huomioon, että maailma on lavea, maapallo näkyy kauas, asteroidit ovat juoppoja metsästäjiä, osuvat helpommin hirveen kuin jänikseen, lehdessä luki, ja että valtameret kiehuvat minuutissa pois.”

Jotain tsehovilaista tässä ihmisten paljaaksi riisumisessa on. Erämaja on valokuvaaja ja hyvien valokuvien tapaan näissä runoissakin on enemmän kuin päältä päin näyttää.

Ongelma on nyt se, että seuraa ois netissä ja
tulossa ja menossa, että kyllä ihminen saa jos
haluaa, ongelma on se, että ei kiinnosta, ei
jaksa, ei innosta. Ei jaksa lähikontaktia, ei
jaksa alkuvalmisteluja, ei jaksa keksiä
nimimerkkiä, salasanaa, ei jaksa arvioida onko
se joku hullu ja kuinka hullu ja millä tapaa,
onko hengenvaarallinen, ei jaksa panostaa
itsesuojeluun, ei jaksais kuolla nyt, haluais
pysyä hengissä, katsella ja odottaa. Haluais
nukkua kunnolla ja pitkään, herätä joku päivä,
joku herättäis, se ois sit se oikee.

Taloyhtiön kokouksessa joku ehdottaa, että rapusta tehtäisiin perhosrappu, jokainen askartelisi oveen perhosen. B 27:n mielestä se on teennäinen yritys luoda yhteishenkeä sinne, missä sitä ei ole eikä kaivata. Mutta toisaalta – miten elämään saisi lisää perhosia?

Nämä runot nauttisin mielelläni ääneen kuultuina. Ja lausujana tai lukijana voisi olla runoilija itse. Tämä poetry slam –runoilija osaa senkin homman!

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Hyvän kirjan kirjoittaminen on vaikeaa ja kovasta yrityksestä huolimatta epäonnistuminen on kirjailijoille yleistä. Tästä syystä jokin aika sitten ajattelin, tein jopa päätöksen, etten tässä blogissa pahemmin arvostele kirjoja.

Kari Hotakaisen Ihmisen osan kohdalla joudun kuitenkin pyörtämään päätökseni, sillä laiskuutta en kirjallisuuden yhteydessä voi sietää. Valmiiseen teokseen on jäänyt käsittämätön määrä kirjoitusvirheitä, pari asiavirhettä ja viimeistelemättömän tuntuista asiaa. Kuulin Hotakaisen juuri arvostelleen, miten Suomessa on oikoluku lapsenkengissään, mutta käsittääkseni kustannussopimuksissa kyllä lukee, että lopullisen oikoluvun suorittaa kirjailija itse. On aivan järjetöntä kirjoittaa kokonainen romaani hirveällä vaivalla ja jättää oikoluvun kaltainen äärimmäisen yksinkertainen viimeistely tekemättä.

Teos käsittelee samaa aihetta kuin muutkin Hotakaisen teokset, ja tällä kertaa aihe on oikein kirjattu teoksen kansilehdelle. Ihmiselon haasteita ja toisinaan myös iloja tutkaillaan tavallisen ihmisen silmien läpi. Henkilöhahmot ovat luontevia ja romaanihahmoiksi uskottavia.

Tarinaa kuljetetaan useiden eri hahmojen näkökulmasta taidokkaasti. Hahmojen elämiä tarkkaillaan etenkin heidän ihmissuhteidensa ja töidensä kautta. Välillä tuntui, että henkilöhahmoja on ehkä jopa hieman liikaa, mutta se ei lopulta jäänyt häiritsemään.

Useat muut tuntuvat teoksesta nauttineen enemmän kuin minä. Hotakaiselle esimerkiksi myönnettiin muutama päivä sitten Ihmisen osasta kymmenentuhannen euron Runeberg-palkinto.

Kirjoittaa Hotakainen eittämättä osaa. Sen hän on jo todistanut esimerkiksi Juoksuhaudantien kaltaisella mestariteoksella. Tämä uusin ei vain minun lukijan sieluni tiukukelloja samoin sävelin soittanut, lähinnä kai viimeistelemättömyyden tuntuisuutensa vuoksi.

Hanif Kureishi: Lähtö ja neljä muuta tarinaa

Noin viides kerta toden sanoo. Olen vuosien varrella yrittänyt tarttua lukuisia kertoja Hanif Kureishin kirjoihin yhden jos toisenkin niitä suositellessa, mutta aina ne ovat jääneet kesken jotenkin liian ”äijäkirjoina”. Vasta nyt pääsin ensimmäisen loppuun kunnialla, jopa nautiskellen.

Nimikkonovellissa Lähtö päähenkilö Jay tekee yhden illan ajan lähtöä perheensä luota lopullisesti. Minusta tarina oli ennen kaikkea hyvin kiehtova kertomus siitä miten samassa kodissa elävät ihmiset voivat elää näkemättä oikeasti toisiaan. Surullisinta tarinassa ei olekaan itse lähdön haikeus vaan epätoivo siitä miten yhdessä asuvat ihmiset voivat elää niin rinnakkaisissa todellisuuksissa, ja miten yleistä se oikeasti mahtaa ollakaan.

Koko tarinan ajan päähenkilö määrittää vaimoaan täsmällisen tehokkaasti ja kaikkitietävästi ymmärtämättä sitä, että toinen on kiehtova tasan niin kauan kuin tätä ei määritä itsestä käsin vaan antaa toisen jatkua äärettömiin. Herra Jaylle olisi tehnyt hyvää tutustua Emmanuel Levinasin toiseuden filosofiaan, se olisi jopa saattanut koitua liiton pelastukseksi. Tarinan loppu on ainoa oikea. Raaka ja lohduton, mutta oikea.

Kirja on yhtä paljon tarinaa itsensä kadottamisesta kuin siihen kaipuustakin. Lähtö on pitkästä aikaa tarina, jota miettii jopa aamukoomassa bussissa matkalla töihin. Ainoastaan novelli Jätös minun piti jättää kesken. En ole koskaan ollut eriteviihteen ystävä, ja mikäli kokee lukemansa voimakkaasti kuvina, en suosittele tuon tarinan lukemista kuin itsekidutusmielessä.

Loppujen lopuksi oli Lähtö ja neljä muuta tarinaa kuitenkin aika äijäkirja. Mutta hyvä sellainen.