Velma Wallis: Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa & Kaksi vanhaa naista

Nämä kaksi kirjaa perustuvat atapaski-intiaanien, tarkemmin sanottuna Gwich’in-heimon, legendoihin ja tarinoihin, jotka Velma Wallis kuuli äidiltään lapsena. Gwich’in intiaanit elävät Alaskassa ja tarinoissa käy hyvin ilmi elämän ankaruus kylmässä ja karussa pohjoisessa aikana ennen moderneja mukavuuksia. Mitään ihannoitua kuvaa alkuperäiskansojen harmonisesta olemassaolosta eivät kirjat luo.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa -kirjassa on kaksi jokseenkin erillistä tarinaa, joista toinen kertoo Jutthunvaa’sta (lempinimeltään Lintutyttö) ja toinen puolestaan kertoo Daagoon tarinan. Yhteistä molemmille on se, että he ovat erilaisia kuin heimonsa muut jäsenet, eivätkä koe voivansa elää perinteiden vaatimalla tavalla aikana, jolloin perinteet ovat ainoa tapa tulla hyväksytyksi yhteisöön, eikä elämä yhteisön ulkopuolella ole realistinen mahdollisuus Alaskan ankarassa ympäristössä.

Lintutyttö ei ole kiinnostunut oppimaan naisten töitä, eikä halua elää elämäänsä yhtä rajoittuneesti kuin heimon muut naiset; ruokaa laittaen, ommellen ja lapsia synnyttäen. Sen sijaan hän haluaa metsästää miesten kanssa. Lintutytön isä on aina ollut ymmärtäväinen tyttärensä erilaisuudelle ja ottanut tämän aina mukaan metsälle ja opettanut metsästystä samalla kun on opettanut sen Lintutytön veljille. Ja tytöstä onkin tullut yksi heimon taitavimmista metsästäjistä. Sitten koittaa päivä, jolloin se ei riitä. Heimo vaatii, että nyt tytön on aika mennä naimisiin ja asettua aloilleen, eikä Lintutytön vanhemmilla ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi perinteiden vaatimuksille. Lintutyttö tekee vaikean päätökseen ja karkaa kotoaan.

Daagoo puolestaan ei ole kiinnostunut metsästämisestä. Hän on lapsena ihmetellyt, mitä kaukaisten vuorien takana on ja silloin hänelle on kerrottu maasta, jossa aurinko ei katoa joka vuosi koko talveksi vaan paistaa vuoden ympäri. Hän ei voi kuvitella moista paikkaa, mutta hänessä palaa syvä halu nähdä, voiko se olla todellinen. Hän on kuitenkin päättänyt, että pysyy heimonsa parissa ja opettelee metsästämään. Ainahan hän voi lähteä etsimään auringon maata myöhemmin. Metsästysretkellä sattuneen kauhistuttavan tragedian jälkeen Daagoo kuitenkin joutuu ottamaan vastuun koko heimosta ja joutuu luopumaan ajatuksesta koskaan lähteä omiensa luota. Kunnes Daagoon heimo yhdistyy toiseen heimoon ja hän on vihdoin vapaa raskaasta vastuusta.

Daagoon ja Lintutytön tarinat kulkevat kirjan läpi rinnakkain, ilman että he kohtaavat muuta kuin lyhyesti kirjan alussa ja lopussa. Heidän molempien tarinat ovat syvän traagisia ja he joutuvat kokemaan todella kovia. Tarinat etenevät nopeasti vuosikymmenien ajanjaksoja edetään muutamalla lauseella.

Kaksi vanhaa naista kertoo ajasta, jolloin Gwich’in-heimo joutuu kokemaan nälkää ja näkee sen seurauksena, että heimon kaksi vanhinta jäsentä Ch’idzigyaak ja Sa’ ovat heille liian suuri taakka. He päättävät jättää nämä kaksi vanhaa naista oman onnensa nojaan, käytännössä varmaan kuolemaan. Naiset ovat kauhuissaan ja epätoivoisia, mitä mahdollisuuksia heillä olisi selvitä, kun edes heimon nuoret miehet eivät ole kyenneet löytämään tarpeeksi ruokaa, hehän ovat jo vanhoja ja huonokuntoisia. Varsinkin Ch’idzigyaak on valmis luovuttamaan lähes suoralta kädeltä, mutta Sa’ on heistä kahdesta sisukkaampi. Hän päättää, että vaikka kuolema olisikin väistämätön, ei se tarkoita, että sille pitäisi antaa periksi, vaan heidän pitää tehdä kaikkensa selvitäkseen niin pitkään kuin mahdollista.

Nämä tarinat ovat karuja ja kerronnan kieli osaltaan vielä korostaa tätä ominaisuutta. Tyyli on hyvin koruton eikä erityisen kuvailevaa. Tapahtumat ja olosuhteet kerrotaan sellaisina kuin ne ovat. Tarinat ovat yhtä lailla kaunistelemattomia. Erityisesti Lintutyttö ja mies ja joka seurasi aurinkoa on suorastaan raaka ja väkivaltainen, mutta raakuuksilla ei mässäillä, vaan ne ovat tapahtumia tapahtumien joukossa. Kaksi vanhaa naista ei ole varsinaisesti väkivaltainen, mutta sekin kertoo ihmisten pimeästä puolesta hädän hetkellä, toisaalta naisten selviytymistarina on myös kertomus toivosta.

Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset

Yasmina Khadran (oikealta nimeltään Mohammed Moulessehoul) teos Kabulin pääskyset sijoittuu nimensä mukaisesti Kabuliin. Afganistanissa Taleban hallitsee (alkuteos on julkaistu vuonna 2002) ja elämä on kovaa. Tarinan keskiössä on kaksi avioparia. Atiq Shaukat on vanginvartija kuolemaantuomittujen osastolla ja hänen vaimonsa Musarat makaa kuolinvuoteellaan. Muhsin Ramat on joutunut luopumaan aiemmasta varakkaasta ja mukavasta elämästään ja hänen kaunis vaimonsa Zunaira on äärimmäisen katkera siitä, että on pakotettu käyttämään burqaa.

Nämä neljä ihmistä haluaisivat kaikki vaan elää elämäänsä rauhassa. Muhsin ja Zunaira haluaisivat voida kävellä puistossa käsi kädessä. Zunaira toivoisi voivansa katsella maailmaa ja pystyä koskettamaan tavaroita torilla paljailla käsillään ilman välissä olevaa burqaa ja mustia nahkahanskoja. Atiq on täysin tympääntynyt elämäänsä ja kokee pettymyksen tunteita kun kotiin saavuttuaan huomaa, ettei vaimo ole vieläkään kuollut. Silti hän ei ole halukas ottamaan toista vaimoa, mikä on joillekin tarpeeksi hyvä syy pitää häntä pilkkanaan. Näiden neljän ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa traagisella tavalla.

Kabulin pääskysten tarina on hyvinkin rankka. Ihmisten elämä on kovaa, eikä ilon aiheita juuri löydy, mutta kurjassa tilanteessa inhimilliset tunteet toimivat samoin kuin muulloinkin. Yasmina Khadran kirjoitustyyli on suorastaan ristiriidassa tarinan sisällön kanssa. Teksti on hyvin rikasta, kaunista ja kuvailevaa, jopa runollista, mutta todellisuus jota se kuvaa on erittäin raakaa. Kirja on kuvaus lyhyestä ajanjaksosta päähenkilöiden elämässä (romaani on lyhyt, vain 132 sivua). Voin suositella kirjaa sellaisille lukijoille, jotka nauttivat rikkaasta kielestä, mutta eivät vaadi lukemiltaan kirjoilta yksiselitteisen onnellista loppua.

Amin Maalouf: Maailma järkkyy : Kun kulttuurimme uupuvat

”Ihminen on säilynyt hengissä tähän asti, koska hän ei ole tiennyt, kuinka toteuttaa toiveitaan. Nyt kun hän kykenee ne toteuttamaan, hänen on joko muutettava niitä tai tuhouduttava.”

Amin Maaloufin kirjan nimi pysäytti minut. Maailma järkkyy. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä huolekkaammin huomaan tähyäväni tulevaisuuteen. Minkälainen maailma odottaa lapsenlapseni sukupolvea?

Maaloufkin on huolissaan. Hänen mielestään tämä vuosisata ratkaisee ihmiskunnan kohtalon. Ihmisen esihistoria on Maaloufin mukaan päättymässä. Se on ollut heimojen, kansakuntien, valtioiden, etnisten ja uskonnollisten yhteisöjen sekä kulttuurien välisen taistelun historiaa. Tämä liiankin pitkä esihistoria on nyt tullut tiensä päähän. Nyt olisi osattava rakentaa ihmisten välille kaikki rajat ylittävää, uudenlaista yhteisvastuullisuutta. Se olisi uskonnoista riippumatonta, mutta ei uskonnonvastaista, se ylittäisi kansakuntien rajat, mutta säilyttäisi silti kulttuurien rikkauden. Maalouf peräänkuuluttaa uudenlaista, aktivoivaa humanismia, joka ei olisi minkään perinteen vanki, ei lankeaisi marxismin virheisiin, eikä toimisi länsimaiden poliittisena tai ideologisena aseena. Ilman tätä uutta yhteistä kulttuuria ihmiskunnan näkymät ovat synkkääkin synkemmät. Edessämme olevat ympäristö-, sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat ovat niin valtavia, että ilman täydellistä suunnanmuutosta vajoamme ennen pitkää barbariaan ja tuhoon.

Amin Maalouf on itse kahden kulttuurin, arabikulttuurin ja länsimaisen kulttuurin kasvatti. Hän on Libanonissa syntynyt ja jo vuosikymmeniä Ranskassa asunut kirjailija, joka on mm. kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin. Häneltä on suomennettu romaanit Samarkand ja Leo Afrikkalainen. Maalouf arvostelee molempia kulttuurejaan. Hän käy kirjassaan yksityiskohtaisesti läpi lähihistoriaa. Miten päädyimmekään Afganistanin, Lähi-idän ja Irakin kaltaisiin pattitilanteisiin? Länsimaailma ei ole syytön: kylmän sodan aikana se tuki islamisteja maltillisia ja uudistusmielisiä arabeja vastaan, koska koki jälkimmäiset Neuvostoliiton liittolaisiksi.

Maalouf puhuu paljon maahanmuuttajien puolesta. ”Tällä vuosisadalla ei ole enää ulkomaalaisia, on vain matkakumppaneita”, Maalouf kirjoittaa. Ja toivoo, että kaikissa maissa ja kaupungeissa eri tahoilta kotoisin olevat ihmiset lakkaisivat näkemästä toisiaan vääristävän prisman läpi. Maahanmuuttajat voisivat olla kulttuurisia välittäjiä. Mutta vain, jos he pääsevät uuden maansa täysivaltaisiksi kansalaisiksi ilman, että heidän täytyy lakata olemasta sitä, mitä ovat. Maalouf tarjoaa muutenkin kulttuuria opastukseksi. Oman kulttuurin ja kielen lisäksi jokaisen kannattaisi opiskella lapsesta asti jotain muutakin kieltä ja kulttuuria. Näin syntyvä kulttuurien rihmasto vähentäisi pelkoja ja vihaa ja kannustaisi uskomaan ihmiskunnan yhteiseen seikkailuun.

Entä onko uudenlaisesta kulttuurista havaittavissa merkkejä? Maaloufin mukaan ei. Päinvastoin. Alkanut vuosituhat heijastelee äärimmäisen vanhanaikaisia ajatuksia. Ihmiset ovat hänen mukaansa eksyksissä. Eivät isien viitoittamalta tieltä vaan siltä tieltä, joka meidän pitäisi osoittaa lapsillemme. Aiemmat sukupolvet eivät sitä tietä ole kyenneet näkemään. Eikä yksikään aiempi sukupolvi ole sitä tietä tarvinnut yhtä polttavasti kuin me.

Ihan toivoton Amin Maalouf ei kuitenkaan voi olla. Ei hän muuten olisi jaksanut kirjoittanut tätä hienoa kirjaa…

Lauren St John: Valkoinen kirahvi, Delfiinien laulu, Viimeinen Leopardi

Lauren St Johnin nuorille suunnattu trilogia sijoittuu Eteläiseen Afrikkaan. 11-vuotias Martine on menettänyt vanhempansa tulipalossa ja hänet lähetetään asumaan isoäitinsä Gwyn Thomasin luo Etelä-Afrikkaan Sawubonan luonnonsuojelualueelle. Heti Martinen saavuttua Etelä-Afrikkaan hän kuulee, että paikalliset asukkaat uskovat Sawubonaan saapuneen valkoisen kirahvin, hän kuulee myös afrikkalaisen legendan, jonka mukaan tytöllä, joka ratsastaa valkoisella kirahvilla on valta kaikkiin eläimiin. Matkalla lentokentältä isoäidin luo luonnonsuojelualueella työskentelevä Tendai vie Martinen tapaamaan tätiään Gracea, joka on zulu-heimoon kuuluva sangoma eli parantaja. Grace kertoo Martinelle tällä olevan lahjan, joka voi olla siunaus tai kirous. Sanat jäävät vaivaamaan Martinea.

Pian hän tutustuu Sawubonassa valkoiseen kirahviin, jonka nimi on Jemmy, ja oppii jopa ratsastamaan tällä. Martinella on vaikeuksia sopeutua uuteen kouluun, joten Jemmystä tulee hänen tärkein ystävänsä. Myös salametsästäjät ovat kiinnostuneet valkoisesta kirahvista, jonka monet uskovat olevan pelkkä legenda, sen turkista kun saisi paljon rahaa… Martine päättää pelastaa Jemmyn.

Trilogian toisessa osassa Delfiinien laulu Martine joutuu jättämään Jemmyn ja Sawubonan ja osallistumaan luokkaretkelle laivalle, joka seuraa sardiinien vaellusta KwaZulu-Natalin rannikkoa pitkin. Laivamatka kuitenkin keskeytyy myrskyyn, jonka seurauksena Martine luokkakavereineen päätyy autiolle saarelle delfiinien kuljettamana. Martinella on luokallaan vain yksi ystävä, Ben, ja muut kääntyvät heti haaksirikon alussa heitä vastaan. Martine ja Ben huomaavat saaren lähettyvillä hylyn, jonka salaisuuksiin he päättävät tutustua. Heidän hylkyvierailunsa seuraukset osoittautuvat todella pelottavaksi ja he tajuavat että niin he itse kuin ympäröivän meren delfiinit ovat suuressa vaarassa. Lasten on pelastettava delfiinit, olivathan nämä myös pelastaneet heidät.

Kirjasarjan viimeisessä osassa Viimeinen leopardi matkataan Martinen, Benin ja Gwyn Thomasin seurassa Matobon kukkuloille Zimbabween. Matobon luonnonpuistossa elää suuri leopardi, alueen viimeinen. Leopardi, Khan nimeltään, on salametsästäjien kaksinkertaisen kiinnostuksen kohteena. Toisaalta sen turkki olisi rahallisesti arvokas, sen lisäksi vanha legenda kertoo, että muinainen suuri aarre löytyy viimeisen leopardin viimeiseltä leposijalta, eli jos Khan saataisiin tapettua, samasta paikasta odotetaan löytyvän myös kultaa. Taas kerran Martine ja Ben huomaavat olevansa vaarassa yrittäessään pelastaa eläimiä ihmisten ahneudelta.

Lauren St Johnin trilogia edustaa nuorille suunnattua maagista realismia. Se on myös puheenvuoro ympäristön ja erityisesti yhä ahtaammalle ajettujen villieläinten puolesta. Vaikka tarinan päähenkilöt ovat lapsia, nauttii aikuinenkin Afrikan luonnon kuvauksista ja jännittävistä tarinankäänteistä. Suosittelen sarjaa lämpimästi kaikille maagisen realismin, eläinten ja Afrikan ystäville, samoin kuin kenelle tahansa lukemista kaipaavalle. Koska kyseessä on nuortenkirjasarja, ovat kirjat aika lyhyitä ja nopealukuisia, sivumäärät ovat parinsadan molemmin puolin. Ja vaikka sarjan toisen ja kolmannen osan takakannessa sanotaan kyseessä olevan itsenäisten jatko-osien, kehottaisin lukemaan kirjat järjestyksessä.

Kuvassa kirjailija Lauren St John. Kuvan lähde: Nemokustannus

Eoin Colfer: Artemis Fowl - Atlantiskompleksi

Atlantiskompleksi on Artemis Fowl sarjan viimeisin osa. Tässä osassa Artemis joutuu pulaan, kuten aiemminkin, mutta tällä kertaa hän ei pystykään turvautumaan ylivoimaiseen älyynsä päästäkseen siitä pois. Tämä johtuu atlantiskompleksista. Entinen nuori rikollisnero on saanut tunnontuskia aiemmista rikoksistaan ja siksi häntä vaivaavat erilaiset pakkomielteet, hän esim. uskoo, että kaikki numeroon neljä liittyvät asiat tuottavat huonoa onnea (koska kiinan kielessä sana neljä on hyvin lähellä sanaa kuolema) kun taas luku viisi on hyvää onnea, niinpä hänen täytyy jopa puhua lauseilla, joiden sanojen määrä on viidellä jaollinen.

Tarinan alussa Artemiksella on hieno idea, hän on keksinyt miten maailma pelastetaan ilmastonmuutokselta. Suunnitelmaansa varten hän on kutsunut luottoystävänsä Islantiin, laskien tietysti että paikalla on tasan viisi henkilöä. Kaikki eivät kuitenkaan saavu paikalle ja yllättäen läsnäolijoita onkin vain neljä… Siitähän ei voi muuta seurata kuin että asiat menevät pahasti pieleen.

Lopulta Artemiksen mieli hajoaa ja vallan ottaa hänen alter egonsa Orion. Orion on kiltti ja romanttinen, mutta ei läheskään yhtä älykäs kuin Artemis. Ja tällä kertaa (taas vaihteeksi) Artemis/Orion, Holly ja Foaly ovat pahassa pulassa, eikä Orionin omituisiin mielenliikkeisiin olisi oikeasti aikaa, varsinkin kun Butler on joutunut poistumaan Artemiksen luota.

Mielestäni Artemis Fowl - atlantiskompleksi ei yllä aiempien Artemis Fowl kirjojen tasolle. Orionin korvatessa Artemiksen katoaa hahmosta se nerokkuus ja pirullisuus, joka tekee Artemiksesta Artemiksen. Nuoren rikollisneron ja keijujen väliseen kimuranttiin suhteeseen liittyy jännite, joka perustuu kaikkeen siihen, mitä heidän välillään on tapahtunut, Artemis on teettänyt keijuille päänvaivaa ja ollut suorastaan uhka heidän olemassaololleen, toisaalta hän on myös auttanut keijuja ja pelastanut heidät useampaan otteeseen. Hollyn ja Artemiksen väliselle jännitykselle ei myöskään tee hyvää Orionin yltiöromanttisuus. Vaikka itse pidän Artemis Fowl sarjasta ja innostuin kovasti, kun kuulin, että siitä on ilmestynyt taas uusi osa, toivoisin silti, että tämä osa olisi jäänyt tekemättä. Artemis-sarjaa kokonaisuutena kuitenkin suosittelen kaikille niille nuorten kirjojen ja/tai fantasian ystäville, jotka eivät ole siihen vielä tutustuneet.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotosin

Marjaneh Bakhtiarin kirjan ensisijainen päähenkilö on Bahar, joka on muuttanut perheensä kanssa Iranista Ruotsiin 11-vuotiaana. Muita päähenkilöitä ovat hänen vanhempansa Amir ja Panthea sekä pikkuveli Shervin. Heidän lisäkseen kirjassa on runsaasti muita henkilöitä, joiden elämästä kerrotaan pätkiä. Identiteetti ja sen määrittelyn vaikeus on kirjan pääteema. Maahanmuuttajaperheen jäsenillä on jokaisella oma tapansa suhtautua niin uuteen kuin vanhaan kotimaahan sekä siihen, miten merkittävinä he erot näiden kahden maan välillä kokevat.

Bahar on omasta mielestään ihan tavallinen nuori ruotsalainen, joka sattuu olemaan syntynyt Iranissa. Häntä ärsyttää suunnattomasti, että hänestä halutaan väkisin tehdä esimerkki kahden kulttuurin välissä taiteilevasta nuoresta. Baharin poikaystävä Markus on jokseenkin ainoa, joka antaa hänen olla juuri sitä mitä on eikä yritä karsinoida häntä millään lailla. Markuksen perheen suhtautuminen on jokseenkin päinvastainen. Isoisä Bertil on avoimen rasistinen eikä säästele sanojaan Baharin läsnä ollessa. Markuksen äiti puolestaan ”ymmärtää” Baharia ja sitä, että hänen ”kaksoisidentiteettinsä” ylläpitäminen ja pohtiminen lienee kovin vaikeaa. Hän haluaisi saada Baharin puhumaan identiteetistään myös julkisesti. Ensimmäisestä tilaisuudesta Bahar luistaa, mistä Markuksen äiti pahastuu, joten seuraavaksi hän vaan ilmoittaa Baharin TV-haastatteluun. Bahar antaa haastattelussa kuitenkin ihan ”vääränlaisia” vastauksia, koska kokee identiteettikysymykset turhina ja epämielenkiintoisina. Markuksen vanhemmille Bahar on kuitenkin sopiva miniä, juuri sopivan eksoottinen.

Bahar on omapäinen ja lyhytpinnainen. Kun hän saa jotain päähänsä, hän tekee sen, mutta todennäköisesti mikään päätös ei ole kovin pysyvä. Esimerkki tällaisesta on, kun hän päättä ruveta käyttämään huivia. Amir ja Panthea ovat päätöksestä kauhuissaan, hehän ovat maallistunut perhe. Panthea yrittää parhaansa mukaan sopeutua Ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Hän harjoittelee ruotsalaisuutta esim. syömällä ruotsalaista ruokaa ja haluaa mm. viettää ruotsalaista juhannusta mahdollisimman perinteisin menoin. Hän haluaisi epätoivoisesti oppia puhumaan ruotsia täydellisesti, mutta se ei vaan onnistu. Ollessaan tilanteissa, joissa hän ei ymmärrä kaikkea puhuttua, hän tekee listan vieraista sanoista ja käsitteistä ja pyytää myöhemmin lapsiaan selittämään kaiken. Amir puolestaan muistelee vanhaa kotimaataan erityisen lämmöllä, persialainen runous, kirjallisuus ja taide ovat hänelle suuria ylpeyden aiheita. Hän myös odottaa, että lapset kiittäisivät häntä siitä, että hän on tuonut heidät pois Iranista. Kiitosta ei kuitenkaan kuulu..

Kirja on saanut paljon kehuja ja se on ne myös ansainnut. Se on hauska ja kieli ja kirjoitustyyli on mukaansatempaava. Kirjan henkilöt ovat sinänsä hyviä tyyppejä, kaikkine vikoineen, mutta henkilögalleriaan liittyy myös se suurin ongelma, mikä minulla kirjan suhteen oli, heitä oli aivan liikaa. Jokainen henkilö, jonka kanssa Bahar oli tekemisissä ja vieläpä henkilöt joiden kanssa he olivat tekemisissä, piti esitellä taustoineen, se oli välillä hieman rasittavaa. Useat henkilöt osaltaan myös edesauttoivat sitä, että tarina etenee tapahtumasta toiseen eikä ole kovin yhtenäinen. Kirjan hyvät puolet painavat kuitenkin vaa’assa enemmän kuin huonot ja voin suositella tämän kirjan lukemista.

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Tositarina alkaa Tiibetissä, Yangzomin isoäidin (tiibetiksi Mola) Kunsangin lapsuudesta. Pienestä pitäen Mola on aina tiennyt, että hän haluaa ryhtyä nunnaksi. Maallinen elämä on hänelle vähemmän tärkeää kuin hengellinen. Vanhassa Tiibetissä aikuistuminen tapahtuu aikaisin ja kun Molan molemmat vanhemmat ovat kuolleet hänen ollessaan vielä nuori, on hänelle luonteva ratkaisu liittyä nunnien erakkoyhteisöön, jossa opettajana toimii Ape Rinpoche. Koska Mola edustaa tiibetinbuddhalaisuuden Nyingma-koulukuntaa, on hänelle sallittua mennä naimisiin ja saada lapsia, vaikka hän onkin nunna. Eräänä päivänä hän tutustuu Tsering nimiseen munkkiin ja he rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat lapsia. He muuttavat pois erakkoyhteisöstä ja alkavat huolehtia luostarista, joka on jäämässä tyhjilleen.

Samanaikaisesti Tiibetissä ovat asiat muuttumassa. Kiinan sotilaiden määrä alueella lisääntyy ja erityisesti luostarit ja niiden asukin saavat olla varuillaan sotilaiden suhteen. Suojellakseen itseään ja tyttäriään Mola ja Tsering päättävät lopulta paeta Tiibetistä Intiaan, kuten Dalai Lama ja moni muu ennen heitä. He eivät kuitenkaan tiedä mihin ovat ryhtymässä tai miten vaikea paosta tulee.

Seuraava osa tarinasta sijoittuu Intiaan ja päähenkilöksi nousee Yangzomin äiti Sonam. Se kertoo tiibetiläispakolaisten tilanteesta Intiassa, joka ainakaan 60–70-luvuilla ei ollut mitenkään kehuttava. Elämä on niukkaa ja jopa lasten täytyy tehdä raskasta työtä, jotta perhe selviäsi. Intiassa Sonam tapaa sveitsiläisen etnologin ja Tiibet-aktivistin Martinin ja pari menee naimisiin. Hankalien byrokraattisten kiemuroiden jälkeen perhe pääsee vihdoin muuttamaan Sveitsiin, jossa tarinan päähenkilöksi tulee Yangzom, joka kertoo tässä osassa lapsuudestaan ja uransa aloittelusta, niin näyttelijänä kuin Tiibet-aktivistinakin.

Kirja sijoittuu maantieteellisesti Tiibetiin, Intiaan ja Sveitsiin päättyen USA:han. Se on aika helppolukuinen. Olen itse lukenut paljon Tiibetin pakolaisten kirjoittamia teoksia, joissa kuvaillaan paljon yksityiskohtaisemmin Tiibetin kulttuurin ja tiibetiläisen perinteisen elämäntavan (erityisesti luostarien) tuhoamista, ja jopa kuvauksia munkkeihin ja nunniin kohdistuvasta kidutuksesta. Tästä kirjasta ei niin yksityiskohtaisia kertomuksia löydy. Toisaalta vaikka kirjoittajan isoäiti oli nunna ja siksi hyvässä asemassa tiibetiläisessä yhteiskunnassa (vaikkei toki yhtä korkeassa asemassa kuin munkki tai syntyjään ylhäiset tiibetiläiset) on kirjasta luettavissa myös kritiikkiä vanhan Tiibetin feodaalista yhteiskuntarakennetta kohtaan. Myös luonto on Tiibetissä karu ja kova, eikä elämää siellä kaunistella.

Mielestäni juuri tämän kirjan (kaikkien Tiibet-aiheisten kirjojen joukossa) parasta antia on ehkä kuvaukset tavallisten tiibetiläispakolaisten elämästä kotimaasta paon jälkeen. Aiemmin lukemani tiibetiläisten pakolaisten kirjat ovat yleensä olleet esim. munkkien kokemuksista, joten heidän kokemuksensa pakolaisuudesta ovat olleet erilaisia. En muista aiemmin lukeneeni näin seikkaperäisesti tiibetiläisiin kohdistuvasta syrjinnästä ja heidän vaikeista oloistaan Intiassa. Kirjan heikkoutena voisi mainita sen, että koska alle 400-sivuisessa kirjassa katetaan n. 80 vuoden mittainen ajanjakso ja kolme sukupolvea, ei siinä päästä kuin raapaisemaan aiheen pintaa.

Kirja on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jos Tiibetin tilanne kiinnostaa enemmänkin, niin suosittelen lukemaan myös muita suomennettuja Tiibetistä paenneiden elämäkertoja, erityisesti Dalai Laman omaelämäkerran ”Vapaus maanpaossa”.

Helene Hegemann: Aksolotli: yliajo

Ilmestyessään julkisuudessa, niin hyvässä kuin pahassakin, esillä ollut teos järkyttää Berliinin vaihtoehtokulttuurilla. Julkaisun jälkeen teos keräsi paljon kehuja. Hegemann tituuleerattiin merkittävimmäksi saksankieliseksi esikoiskirjailijaksi aikoihin, kunnes kävi ilmi että kirjailija ei ollutkaan kirjoittanut kaikkea itse vaan lainannut, osan suoraan osan omin sanoin, blogista jota pitää nimimerkki Airen. Saksan kirjallisuuspiirit kuohui, Hegemann lytättiin melkein maanrakoon. Nyt suomennetussa versiossa onkin lähdeluettelo jossa on alkuperäinen ote blogista ja vastaava kohta kirjasta pomittuna.

Kaiken tämän kuohunnan alta paljastuu raaka ja kaunistelematon kuvaus 16-vuotiaan Miftin elämästä Berliinin underground-piireissä. Alkoholi, huumeet ja seksi värittävät muuten niin tylsää arkea. Kirja hyökkää lukijan päälle heti ensimmäisellä sivulla eikä lopeta tätä agressiivista tyyliä ennen kuin olet sulkenut kirjan. Lukukokemuksena kirja oli yksinkertaisesti niin hirveä että jouduin valvomaan useampana yönä hyvinkin myöhään kun ei vain voinut sulkea kirjaa. Päähenkilö Miftin arki on vain niin sanoin kuvailematonta, tunteetonta tasapaksua rämpimistä kylmässä Berliinissä. Pitemmän päälle tämä voisi käydä erittäin puuduttavaksi lukea, mutta ainakin minusta kirja oli juuri sopivan pituinen enkä kerennyt turtua tekstiin. Kirjan kaunistelematon kerronta ja jossain määrin jopa kaunis kieli ovat ehdottomasti suuri plussa.

Kuten takakannessa mainostetaan Aksolotli todellakin "ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa."

Paolo Coelho: Alkemisti

A.W. Yrjänä on kommentoinut Paolo Coelhon Alkemistia seuraavasti: "Paolo Coelho on joko sieluton ja siekailematon uususkonnollisuuden helppoheikki tahikka vain tavattoman lapsellinen mies. Molemmissa tapauksissa hänen kirjansa ovat täysin lukukelvonta siirappia."

Itse en olisi yhtä jyrkkä. Ehkä mielipiteeseeni vaikuttaa hyvin vähäinen vihkiytymiseni mystikkaan, mutta pidin Alkemistia oikein pirteänä, ajatuksia herättävänä teoksena. Toisaalta myös ymmärrän Yrjänää. Alkemisti on paikoin pelkkää maailmoja syleilevää liirumlaarumia ja tähdellisiä asioita alleviivataan, kuin lukijan oletettaisiin olevan vajaaälyinen.

Coelho on kirjoittanut teoksestaan suoraviivaisen ja selkeän ja mielestäni se ei kerronnallisena ratkaisuna sovi välttämättä aihepiirin yhteyteen. Oletettavasti kerronnan yksinkertaisuus on kirjailijan tietoinen ratkaisu, jonka on tarkoitus jättää tilaa rivien välissä liikkuvalle maailmalle. Ehkä olisi ollut kuitenkin parempi antaa lukijalle enemmän tilaa laajentamalla itse tarinaa. Eli suomeksi: kirja on liian lyhyt.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Frank McCourtin teoksen Seitsemännen portaan enkeli on sanottu naurattavan silloin kun se ei itketä. Teosta on myös luonnehdittu lämpimän humoristiseksi. Minua tämä omaelämäkerrallinen kuvaus kirjailijan lapsuudesta köyhässä 30- ja 40-lukujen Irlannissa ei juurikaan naurattanut. Sen sijaan se kosketti. Tuska ja kärsimys, raastava voimattomuus kurjuuden ja epäoikeudenmukaisuuden edessä on kuvattu teoksessa niin voimallisesti, että hieman iloisempien kohtien riemukin tuntuu jotenkin lannistuneelta. Miksi iloita hetkellisestä onnesta, kun paluu kurjuuteen odottaa vääjäämättömänä kulman takana.

Kirjaa lukiessa mieleen hiipi jostain syystä usein Hamsunin Nälkä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna parempi vertailukohta olisi ehkä kuitenkin Laxnessin Salka Valka. Nämä vertailukohdat puhukoot puolestaan millaisena minä Seitsemännen portaan enkelin koin. Ei ollut kevyttä ja hauskaa ei. McCourtin teoksen vertaaminen Salka Valkan ja Nälän kaltaisiin klassikoihin ei ole muutenkaan epäoikeutettua; sen verran hyvästä kirjasta on kyse.

Abbas Kiarostami: Matkalla tuulen kanssa

Olen Matkalla tuulen kanssa katson kuinka

Kuu
paistaa kosteille pyökeille
heti sateen jälkeen.

Elokuvaohjaaja Abbas Kiarostamin esikoisrunoelma eteenee filminauhana arkisten havaintojen äärellä. Hän ei tyydy pelkkään maisemointiin, vaan runot kasvavat mittaansa ja näin meillä on käsissä suurempi kokonaisuus, onnistunut runoelma.

Jos et ole koskaan lukenut ensimmäistäkään runoteosta, suosittelen lämpimästi aloittamaan teoksesta Matkalla tuulen kanssa. Jälkihehku säilyy pitkään kallopallossa ja sydänlassa.

Juna valittaa
ja pysähtyy.

Perhonen nukkuu rautatiekiskoilla.

Mats-Eric Nilsson: Petos lautasella

Luin syksyllä Hesarin artikkelin Mats-Eric Nilssonin teoksesta Aitoa ruokaa ja kiinnostuin aiheesta. Kyseistä teosta ei kuitenkaan vielä silloin ollut HelMet-kirjastojen kokoelmissa, joten lainasin saman kirjoittajan toisen aihetta käsittelevän kirjan Petos lautasella.

Kirjassa kerrotaan, miten elintarvikkeiden tuottajat muokkaavat keinotekoisesti ruoan makua ja koostumusta voitontavoittelun kannustamina. Useat tutuilla nimillä ruokakaupassa myytävät elintarvikkeet ovat jotain aivan muuta kuin ne väittävät olevansa. Tiesitkö muuten, että tavallisessa vaniljajäätelössä ei ole vaniljaa ja tuorepuristettu appelsiinimehu on voitu puristaa miltei vuosi ennen kauppaan toimittamista? Tai tiesitkö, että joidenkin teollisten leipien valmistuksessa käytetään prosessin apuaineena sian haimasta saatua fosfolipaasia. Koska kyseessä on prosessin apuaine, joka ei jää valmiiseen tuotteeseen, siitä ei tarvitse mainita tuoteselosteessa.

Olisin ollut erityisen kiinnostunut erilaisten lisäaineiden terveysvaikutuksista, mutta niitä kirjassa käsitellään vain ohimennen ja satunnaisesti. Elintarvikkeessa olevat lisäaineet kertovat kuitenkin aina jotain elintarvikkeen laadusta: Kun tuotteeseen pitää lisätä sen koostumusta parantavia ja makua muuttavia lisäaineita, voidaan olettaa, että tuotteen muut raaka-aineet ovat niin huonolaatuisia, että niitä ei pystyisi nauttimaan ravinnoksi ilman lisäaineita.

Teoksessa siis käydään läpi erilaisia ruoan muokkauskeinoja ja syitä niiden käyttöön. Lisäaineita ja "huijauksia" kehotetaan välttämään, mutta välillä perustelutta. Turhien lisäaineiden välttelyn avuksi kirjassa on lista lisäaineista ja luettelo aidon ruoan tuottajista ja kaupoista Suomessa. Teos on siis alunperin kirjoitettu ruotsalaisesta näkökulmasta, mutta se on käännöksen yhteydessä lokalisoitu Suomeen.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Lukaisin (sic) tuossa Petri Tammisen uusimman, kun se tuli kirjastomme valikoimaan. Romaani käsittelee samaa aihetta kuin Tammisen muutkin teokset: miehenä olemisen haasteita. Vai käsitteleekö se sittenkin Petri Tammisen miehenä olemisen vaikeuksia? Vaikka teoksen tiedostaa romaaniksi, sitä ei voi olla lukematta elämäkertana. Päähenkilön nimi on Petri Tamminen ja ainakin kaikki hänen elämänsä ulkoiset puitteet ovat samat kuin kirjailija Petri Tammisella. Petri Tamminen kotonaan Vääksyssä, Petri Tamminen kirjamessuilla kertomassa uudesta kirjastaan, Petri Tamminen Mukkulan kirjailijakokouksessa paneelikeskustelussa. Petri Tamminen kiroamassa kuinka Miika Nousiainen julkaisee romaanin samasta aiheesta, mistä Tamminen on juuri itse kirjoittamassa, ja tekee sen tietysti paremmin, kuin mihin Tamminen kykenee. Mutta ei Petri Tammista pakenemassa poliisia varastetulla autolla Kossua juoden, kuten Kari Hotakaisen itsensä mukaan nimeämä romaanihenkilö.

Tamminen luo päähenkilöstään lohduttoman kuvan ihmisenä, joka ei koe ikinä täyttävänsä itsensä eikä muiden ihmisten häneen kohdistamia odotuksia. Hän taistelee ujoutensa kanssa elämänsä läpi, tilanteesta toiseen ja kokee aina jotenkin epäonnistuvansa ja olevansa riittämätön. Toivon todella, että oikean kirjailija Petri Tammisen elämä ei ole samanlaista kuin hänen päähenkilönsä.

Muita hyviä ominaisuuksia ei lukeudu Tammisen tuotannon parhaimmistoon, mutta ihan lukemisen arvoinen teos se on.

Jonathan Safran Foe: Eating Animals

” The everyday horrors of factory farming are evoked so vividly, and the case against the people who run the system presented so convincingly, that anyone who, after reading Foer's book, continues to consume the industry's products must be without a heart or impervious to reason, or both” J. M. Coetzee

Eating Animals on Jonathan Safran Foerin kirja joka käsittelee, kuten nimikin jo vähän vihjaa, lihan syöntiä. Etten karkottaisi kaikkia lukijoita näin alkuun haluan kuitenkin todeta ettei kirja ole veganismin tai kasvisruokavalion manifesti. Kuten kirjailija itsekin toteaa hän vain halusi selvittää itselleen ja perheelleen mitä liha on, mistä se tulee ja miten se on tuotettu. Foer kuitenkin tunnustaa, että kauan ei asia pysynyt henkilökohtaisena tutkimusretkenä lihan maailmaan vaan muuttui haluksi tuoda vastaukset myös muun maailman tietoon.

Kirja keskittyy pääasiassa tuotantoeläinten (broileri, nauta, sika yms.) hyvinvointiin Yhdysvalloissa.Tosin tuotantoeläimistä meidän suomalaistenkin kauppojen lihatuotteet on pääasiassa tehty joten uskon, että hyvin yleismaailmallinen ilmiö on käsittelyssä. Foer haali tietoa mitä oudoimmilla tavoilla, kuten esimerkiksi vierailemalla salaa kalkkunatilalla aktivistin kanssa ja käymällä teurastamossa toimittajaa esittäen. Kirja kertookin kirjoittajansa ajatuksia ja henkilökohtaisia kokemuksia tehotuotantotiloilta. Kun lihasta on kyse on myös pakko perehtyä kalastukseen ja kalantuotantoon, jota kirjassa käsitellää lyhyehkösti mutta ytimekkäästi. Teosta on elävöitetty mukavasti kirjailijan matkallaan kohtaamien ihmisten kuten tilanomistajien tai vaikkapa teurastamotyöntekijöiden omilla pienillä ”tarinoilla”.

Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta teksti oli hyvin helppolukuista olematta kuitenkaan puuduttavaa kuten joissakin tietokirjoissa. Foerin kaunokirjallisuustausta näkyy hyvässä mielessä kirjan kirjoitustyylissä. Jos englanti sujuu edes kohtalaisesti ja aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti ainakin yrittää lukea kyseinen kirja.

Teoksen tarkoitus on täyttää se tyhjiö mikä nykypäivän ihmisellä on kun kyse on lihasta. Kuka oikeasti tietää mistä se marketin jauheliha, broileri tai vaikkapa kirjolohi tulee? En usko, että kovinkaan moni. Allekirjoittaneelle lukukokemus oli ainakin hyvin valaiseva. Vai emmekö vain halua tietää? Onko helpompi vain olla ajattelematta asiaa?

Tom Clancy: Kremlin kardinaali

Kiinnostavatko kylmän sodan kansainvälinen politiikka, militaariteknologia ja pikkutarkasti kuvatut sotilasoperaatiot? Ei se mitään, minua kiinnostavat. Siksi valitsin kesän hömppälukemiseksi kaikki clancyt lukeneen kaverini suosituksesta Kremlin kardinaalin, vuonna 1988 kirjoitetun jännärin kylmän sodan suurvaltapolitiikasta. Viimeksi olen Tom Clancyn teoksia lukenut joskus lukioikäisenä.

Kremlin kardinaalissa oli paljon sitä mitä odotinkin, mutta valitettavasti myös paljon sellaista mistä en pitänyt. Clancylla on paljon sellaisia maneereita ja teemoja, jotka olin jo miltei unohtanut. Hänen jatkuva tarpeensa stereotypisoida eri maiden kansalaisia (yleensä venäläisiä) ja pyrkimyksensä tehdä kirjojensa päähenkilöstä Jack Ryanista yli-ihminen laittavat välillä oksettamaan. Rivien väliin piilotettu homoseksuaalikritiikki sen sijaan sai minut melkein lopettamaan kirjan lukemisen kesken. Tässä tapauksessa tärkein, eli juoni, kuitenkin veti sen verran hyvin, että minun oli teos lopulta luettava loppuun.

Clancylla on, tai ainakin oli, jännä tapa yrittää ennustaa sotilasteknologian kehitystä. Esimerkiksi Naton ja Varsovan liiton välistä sotaa kuvaavassa teoksessa Myrsky nousee Natolla on käytössään tutkassanäkymättömiä F-19-pommikoneita. Todellisuudessa F-19 jäi vain prototyypiksi ja Yhdysvaltain ilmavoimat valitsivat aikoinaan ensimmäiseksi tutkassanäkymättömäksi koneekseen F-117:n. Kremlin kardinaalissa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kehittelevät kilpaa laseria jolla voisi räjäyttää mannertenvälisiä ydinkärkiohjuksia lennosta. Idean kyseisiin lasereihin Clancy lienee saanut Ronald Reaganin Tähtiensota-projektista, joka kuoli ja kuopattiin joskus 80-luvulla. Vielä hämmästyttävämpi teknologinen innovaatio teoksessa on neuvostoliittolaisten kehittämä laite, joka mykistää ihmisen. Teoriassa on toki mahdollista lähettää puhuvaa ihmistä kohti täsmälleen tämän puhetta vastaava vastakkainen ääniaalto (vaikea selittää, kun en ole fyysikko), jolloin puhujan ääntä ei kuulu, mutta käytännössä se lienee mahdotonta. Ainakaan en ole kuullut, että sitä olisi koskaan missään edes yritetty kokeilla.

Kuten jo aiemmin totesin, juoni vakoojaseikkailuineen, taisteluineen ja juonitteluineen kuitenkin toimii tarpeeksi hyvin. Teoksen edellä mainitsemieni heikkouksien ja Clancyn kehnon kirjoitustaidon ja täysin epäuskottavien dialogien vuoksi en oikein voi Kremlin kardinaalia suositella kenellekään. Sinänsä jännittävän juonen vuoksi sen kuitenkin luin kokonaan.

Erityismaininta tahattomasta komiikasta menee kirjan suomentajalle: Jääkiekko-ottelukohtauksen "tukipelaajat" ja "sivustahyökkääjien keskitykset" eivät oikein auenneet edes jääkiekkoa parikymmentä vuotta aktiivisesti seuranneelle penkkiurheilijalle.

Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa

Atiq Rahimin Maata ja tuhkaa kertoo surusta ja kärsimyksestä, siitä miten eri tavoin ihmiset surunsa kantavat, miten surra sellaisten ihmisten keskellä, joilla kaikilla on paljon surtavaa. Tarina sijoittuu Neuvostoliiton ja Afganistanin 80-luvulla käymään sotaan. Dastaguir on menettänyt Neuvostoliiton hyökkäyksessä vaimonsa, lapsensa ja miniänsä. Hän matkaa pojanpoikansa Jassinin kanssa kertomaan ainoalle eloonjääneelle pojalleen Muradille, että tämän äiti, vaimo ja sisarukset ovat kuolleet. Henkiin ovat jääneet vain itse Dastaguir ja Muradin poika Jassin, joka hänkin on menettänyt kuulonsa, vaikkei sitä ymmärräkään. Miltä sellaista viestiä tuntuu kantaa, miten sen voi kertoa?

Muodoltaan Maata ja tuhkaa on hieman poikkeuksellinen kaunokirjallinen teos. Se on niin lyhyt, ettei sitä oikein täyspitkäksi romaaniksi voi laskea. Tarina kertoo yhdestä päivästä, sisältäen toki takaumia, joten sen puolesta teos menisi novellistakin. Novelliksi se on kuitenkin ehkä liian pitkä ja on hyvä ettei sitä novellina ole julkaistu, koska vahvana tarinana se ei olisi omimmillaan novellikokoelmassa vain yhtenä muiden joukossa. Toinen erikoisuus teoksessa on sen kertojaratkaisu. Kertoja on eräänlainen sinäkertoja. Se puhuttelee päähenkilö Dastaguiria; välillä todeten, välillä jopa käskien, mutta kuitenkin kaikkitietävänä. Ratkaisu on virkistävän epätavanomainen ja toimiva.

Rahimin teos on raskas ja emotionaalisesti voimakas. Siinä on jotain erilaista, jotain sellaista mitä kaikkiin kirjoihin kaipaisi, mutta jota ei osaa määritellä edes sen kohdatessaan. Maassa ja tuhkassa kaikki on paikallaan. Suosittelen kaikille jotka uskaltavat tuntea.

Vesa Haapala: Termini

Termini on Vesa Haapalan toinen runokokoelma. Siinä missä hänen palkitun esikoiskokoelmansa nimi oli Vantaa, on toinen kokoelma nimetty Rooman päärautatieaseman mukaan. Rooma on teoksessa vahvasti läsnä ja huvituinkin ajatuksesta, että nyt on runoilija lähtenyt apurahan turvin Roomaan kirjoittamaan runoja, eikä voi olla leveilemättä asialla.

Termini nimittäin kertoo runojen kirjoittamisesta Roomassa. Mutta kertoo se paljon muustakin: parisuhteesta ja rakkaudesta, nykyhetken ja historian kohtaamisesta, uskosta ja epäilemättä myös paljosta muusta, jota en ole ymmärtänyt tai huomannut. Haapala on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori ja se näkyy hänen runoissaan. Ne ovat laajoja ja rönsyileviä ja täynnä intertekstuaalisia viittauksia, joista useimmat jäävät keskivertolukijalta huomaamatta.

Ehkä Haapala on itsekin huomannut (vai liekö huomio kustannustoimittajan?) moniulotteisten runojensa olevan niin sanotusti hieman vaikeita ja niinpä kirjan lopussa onkin lukijan helpotukseksi kolmen sivun verran huomautuksia runoihin. Olen törmännyt tähän ilmiöön aiemminkin, enkä ole siitä kovin innoissani. Kyllä runoilijan pitää kyetä kertomaan haluamansa asiat runoissa itsessään, niin että runoja ei tarvitse erikseen selitellä.

Kuten miltei kaikki suomeksi julkaistu runous on myös Termini laadukasta lyriikkaa. Päiväkirjamaisen proosarunon ja perinteisemmän runouden vuorottelu pitävät usein pidempään runoja lukiessa vaivaavan turtumuksen poissa, vaikkakin viimeisten sivujen kokeellisesti ladottujen runojen kohdalla väsymys alkoi hiljalleen tehdä majaa pääkoppaan.

On tietyllä tavalla hienoa, mutta myös surullista, että kaikkien muiden uusien kotimaisten runoteosten tapaan Termini löytyy jatkuvasti kirjastomme runohyllystä. Uusi kotimainen runous on laadukasta, eikä runojen lukeminen ole millään tavoin vaikeaa, kuten useat tuntuvat luulevan. Siis, hyvät ihmiset, tulkaa kirjastoon lainaamaan runoja.

Herta Müller: Redan då var räven jägare

Herta Müller räknas inte till dom lättlästa precis - och därför vågade jag mig inte på att läsa den på originalspråket. Men den här boken var troligen för mig den rätta introduktionen till vår senaste Nobelpristagares författarskap! Jag känner inte Herta Müller från tidigare, har ingen annan bok att jämföra med. Språket är speciellt, poetiskt. Kapitlen är rubricerade och inte för långa - de kan läsas separat - men ändå går handlingen hela tiden framåt.

Det som stannar i minnet från den här boken är framförallt GLÄDJELÖSHETEN. Tröstlösheten, hopplösheten, allt det gråa, fula: spottet, cigarrettfimparna, flugorna...Den hotfulla stämningen, diktatorns pannlock, krossade nötskal med innehåll som hjärnor... solroskärnorna folk spottar omkring sig...popplarna som hon talar om på nästan alla sidor. Rädslan, fasan, som personifieras i RÄVSKINNET som ligger på hennes golv, räven som vartefter dagarna går förlorar svans, tassar: Någon har varit inne i hennes lägenhet medan hon är på jobb...

Antti Hyry & UUNI

Enpä olisi uskonut että UUNI olisi tämän vuoden lukuelämyksiäni! Kaiken tämän elämän kiireen keskellä : SLOW LIFE! Yess!

Olen Hyryn kanssa muurannut uunia varvi varvilta, pingottanut puna/valkoisia lankoja, välillä jännitin: tuleeko tästä yhtikäs mitään? Antti ja minä - Osaammeko muurata ylipäänsä? Mitenkä se reikä sinne välikattoon... ja savupiippu???
Luotihan siihen tarvitaan! ja kuviosaha..."

"Jos ihminen ottaa asiakseen muurata talon, niin se voi muurata, vaikka ei ole muurarin koulutusta: ensin pannaan laasti ja sitten tiili, ja se täytyy muistaa... Se vain vaatii semmoista ryhtymistä, ja sitä osaa muurata, kun aloittaa." Näin sanoo Pietari Hyryn kirjassa.
Ja minä uskon siihen nyt, kun olen vihdoin saanut ensimmäiset rieskat ja orsileivät uunista.

Kaikkia sanoja en ymmärtänyt: en tiedä mikä on lattiajuoksu tai... mutta en välitäkään. Paljon uusia sanoja kuitenkin opin (esim.arina) ja LIPPONEN! (luulen että ent. pääministerimme nimi tarkoittaa jonkinlaista jalkinetta?)
Kirja oli minulle yllätys - ja suuri nautinto!

Kjell Westön Älä käy yöhön yksin

Älä käy yöhön yksin on eräänlainen jatko-osa Kjell Westön edelliselle Finlandia-palkitulle teokselle Missä kuljimme kerran. Kummatkin teokset lukeneet ihmiset, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet innokkaita vertailemaan teoksia ja ovat poikkeuksetta päätyneet moittimaan tätä uusinta edeltäjäänsä huonommaksi. Missä kuljimme kerran oli kieltämättä poikkeuksellisen hieno historiallinen romaani, mutta ei Älä käy yöhön yksin mielestäni siitä ainakaan paljon jää.

Teoksen tarina alkaa 1960-luvun alusta ja kulkee aina nykypäivään asti. Painopiste on kuitenkin 60-, 70- ja 80-luvun Helsingissä, kunkin ajan ilmiöissä, kuten musiikissa, ja yhteiskunnallisissa muutoksissa. Niin, Helsingissä... Teoksen päähenkilöksi nousee edeltäjänsä tapaan henkilöhahmojen ohi Helsinki. Westö osaa kyllä laittaa Helsingin elämään aikakaudesta riippumatta. Ehkä hänen maalaileva tyylinsä sopii Helsingin tai yleensäkin kaupunkielämän kuvaukseen. Kiivasrytmiseen kaupunkielämään hypätään kyllä mukaan, mutta vain sisällöllisesti. Ilmaisu pysyy ilmavana ja sopivan rauhallisena, niin että lukija ehtii aistia tunnelman.

Yksi Westön ratkaisuista jäi mietityttämään ja se on aiheesta käytyjen nettikeskusteluiden perusteella mietityttänyt myös muita: Miksi Westö on luonut Helsinkiin fiktiivisen lähiön Männistön? Kaikki kantakaupungin paikat ovat todellisia olemassa olevia, mutta tämä yksi lähiö jota käsitellään on täysin keksitty. Männistön on ilmeisesti tarkoitus kuvata stereotyyppistä lähiötä ja siinä onnistutaankin, mutta jotenkin lähiön fiktiivisyys kaihertaa koko ajan kirjaa lukiessa ja lopulta on vaikea nähdä syytä, miksi Westö ei ole valinnut Männistön tilalle jotain todellista lähiötä. Itselleni tuli mieleen, että ehkä lähiöt ovat Westölle niin tuntemattomia ja ehkä hieman merkityksettömiä, että hän ei viitsinyt paneutua niihin tarpeeksi, jotta voisi kirjoittaa uskottavasti, vaan oikaisi luomalla oman lähiön. No, tämä on toki täysin valistumatonta arvailua, ja haluan uskoa, että kirjailijalla oli ratkaisuunsa ylevämmät syyt, varsinkin kun tiedetään Westön tekevän valtavasti taustatyötä romaaneitaan varten .

Kokonaisuutena pidin kirjaa mainiona. Henkilöhahmot ovat juuri sen verran epäuskottavia, että ne ovat kiinnostavia ja kaksiosainen juoni pysyy hienosti kasassa pitkistä ajallisista hypyistä huolimatta. Westö on uskollinen kirjoitustyylilleen, eikä hänen siitä kannattaisikaan tinkiä, koska se toimii. Westö on eittämättä yksi Suomen eturivin kirjailijoista ja nyt odottaisin hänen jättävän Helsingin lähihistorian aiheena taakseen ja siirtyvän eteenpäin. Tästä onkin hieman viitteitä ilmassa, sillä hän on kertonut, että Älä käy yöhön yksin on hänen "Helsinki-kvartettinsa" viimeinen osa.